Syystä tai toisesta Black Sabbathin 80-luvun alun uusi tuleminen ei kantanut kahta albumia, muutamia kiertueita ja Live Evil -keikkatallennetta pidemmälle, kun muun bändin ja Ronnie James Dion tiet erkanivat ennenaikaisesti. Seuraavan kymmenen vuoden aikana sekä Black Sabbath että Dio eivät aikailleet omien tekemisiensa suhteen, kun ensimmäisenä mainittu ehti toimia ja levyttää tällä välillä useammankin laulajan kanssa, Dion keskityttyä puolestaan vuonna 1983 julkaistusta Holy Diverista alkaen soolotuotantoonsa. Vuosi 1992 muutti kuitenkin jälleen asioita, kun Ronnie James Dio, Tony Iommi, Geezer Butler ja Vinny Appice yhdistivät jälleen voimansa Black Sabbathin kuudennentoista albumin muodossa. Dehumanizer on toisinaan jäänyt hieman unohdetummaksi levytykseksi Black Sabbathin Dio-aikakausilla, mutta ottaen huomioon levyn mainettaan paremman laadun ja tummanpuhuvan raskauden, on tämä melkoisen turhaa.

Ihan kuten Mob Rules ei ollut aikanaan suoraa jatkumoa Heaven And Hellille vain vuoden julkaisuvälistä huolimatta, ei Dehumanizerkaan ole kymmenen vuoden aikaerollaan samoilla linjoilla Black Sabbathin aiempien Dio-aikojen albumien kanssa. Dehumanizer luottaa nimittäin edeltäjiään selvästi enemmän jyrkkään keski- ja hidastempoisuuteen, luoden näin albumille todella synkkiä ja ehdottomia tunnelmia lähes doom metallisella tavalla. Jollain tavalla tämä kaikki tekee Dehumanizerista kenties hieman vaikeammin lähestyttävän kokonaisuuden tarttuvimpien rallien väistyttyä raskaampien, tunnelmallisempien ja kasvattelevampien sävellysten tieltä, mutta juuri tässä piilee myös Dehumanizerin viehätys. Black Sabbathia ei ole aina ylistetty ihan yhteen ääneen sen muuntautumiskyvystä, mutta koko joukko Ronnie James Dioa myöten osoittaa juuri tällä levyllä, kuinka se voi luontevasti liikkua syvemmistä vesistä vielä syvemmälle.

Vaikkei Dehumanizer jatkakaan edeltäjiensä linjoilla kuin perimmäisimpien Black Sabbath-ainesten puolesta, löytyy levyn rakenteesta itse asiassa myös sitä luonnollista jatkumoa. Jos Mob Rules sisälsi jo enemmän syvempiä ja epäsuoremmin tarttuvia kappaleita kuin Heaven And Hell, vie Dehumanizer tätä ajatusta vielä pidemmälle. Omalla rujolla tavallaan albumin avaavaa Computer Godia, keskivaiheilla kuultavaa TV Crimesia ja sen lopulla albumin huipentumia edustavaa I:ta voisi kutsua sen selkeimmällä tavalla mieleenpainuviksi sävellyksiksi, mutta ihan vanhaan malliin tämä ei tapahdu. Muita Dehumanizerin hienoimpia hetkiä ovat kenties hieman aliarvostetut After All (The Dead), Master of Insanity ja Buried Alive, joilta kaikilta löytyy juuri sitä albumille ominaista ehdotonta tunnelmaa. Tiedä sitten onko kyse juuri koko levyn painostavasta tunnelmasta vai itse kappaleista, mutta kieltämättä Letters from Earth, Time Machine ja Too Late osoittautuvat aavistuksen tasaisemmiksi kappaleiksi, kun taas tässä joukossa Sins of the Father on nostanut allekirjoittaneen kohdalla päätään viime aikoina ihan omalla tavallaan.

Ihan Heaven And Hellin tai varsinkaan Mob Rulesin kantaan Dehumanizer ei välttämättä yllä kokonaisuudellaan, mutta samaan aikaan kyseessä on melko ainutlaatuinen albumi koko Black Sabbathin tuotannon kannalta. Levyn lyijynraskaat tunnelmat ja mustat teemat eivät välttämättä ole mieleen ihan jokaiselle klassisimmasta Black Sabbathista, aiemmista Dio-aikojen levyistä tai edes Dion soolotuotannosta pitäville, mutta samalla Dehumanizer on löytänyt aivan oman vannoutuneimman kannattajakuntansa. Albumi seisookin monin paikoin täysin omilla jaloillaan yhtä aikaa vetoavalla ja musertavalla tunnelmallaan, johon edes Dio ei yltänyt samoilla linjoilla jatkaessaan sooloalbumeillaan Strange Highways ja Angry Machines. Eräänlaisena loppukaneettina on vielä palattava levyn mainettaan parempaan laatuun, joka on paljon korkeammalla, kuin tavaratalojen alelaareissa kolmella eurolla myytävältä levyltä voisi olettaa.