Black Sabbath on pitkän historiansa ja eri aikakausiensa ansiosta yksi niistä bändeistä, jonka suhteen mielipiteet jakautuvat jopa yleisesti bändistä pitävien kesken todella värikkäästi. Jo Ozzy Osbournen aikaisien albumien välisistä tasoeroista voidaan olla montaa mieltä, mutta Black Sabbathin koettua kymmenen vuoden toimintansa jälkeen ensimmäisen merkittävän muutoksen kokoonpanossaan Ozzyn lähdettyä bändistä, alkoi todellinen mullistusten aika. Tarina on varmasti kaikille tuttu, mutta todettakoon kuitenkin, että vuonna 1980 julkaistuun Heaven And Helliin mennessä muuan Elfista ja Rainbowsta tuttu Ronnie James Dio oli liittynyt Black Sabbathin riveihin. Black Sabbath oli todella erilaisessa tilanteessa koko aiempaan historiaansa nähden jo laulajien erilaisuuden takia, eikä tyylinmuutos onneksi jäänyt tähän, kun Heaven And Hell vei bändin pitkästä aikaa todella virkistäville uusille tummille vesille.

Heaven And Hell oli jo ilmestyessään omalla uudella tavallaan Black Sabbathin metallisin albumi ikinä, vieden bändin kuin suoraan 80-luvun pyörteisiin. Kaiken keskellä vaanivat tietenkin monet Black Sabbathin tavaramerkeistä Tony Iommin tunnistettavia riffejä ja sooloja, Geezer Butlerin groovaavaa soittoa ja Billy Wardin omalaatuista rumpalointia myöten. Päällisin puolin Heaven And Hell vei Black Sabbathia entistä lujempaan heavy metallisempaan suuntaan, jossa monin paikoin hyvinkin nopeat, raskaat, groovaavat ja silti tunnelmalliset kappaleet olivat kuin tehty Ronnie James Dion laulamiksi. Lienee sanomattakin selvää, että viimeistään Rainbow-aikoinaan vakuutteen Dion panos Heaven And Hellilla oli vähintään yhtä merkittävä kuin Black Sabbathin vanhempien jäsenienkin, sillä vaikka lyyriset teemat etääntyivätkin aiemmista Black Sabbathin sävyistä, oltiin nyt saavuttu erilaisin keinoin uudenlainen runsauden lähde.

Jos Black Sabbathin Dio-aikakauden levyistä on valittava yksi albumi, joka sisältää eniten niitä aikansa tunnetuimpia kappaleita, on tämä ehdottomasti Heaven And Hell. Kenenpä korviin esimerkiksi Neon Knightsin sarjatulimaiset kompit, nimikkokappaleen yleisönhuudatusriffi tai vaikkapa Die Youngin loputtomasti takovat hokemat eivät olisi kantautuneet. Hieman samalla tavalla myös salakavala Lady Evil on elänyt aikojen saatossa omaa elämäänsä, upean Children of the Sean puolestaan noustua nopeasti yhdeksi aikansa hienoimmista tunnelmoinneista. Näihin kappaleisiin verrattuna varsinkin lohduton Lonely is the World unohdetaan toisinaan ihan suotta, kun taas omalla tavallaan kulkevat Wishing Well ja Walk Away jäävät tuuman verran jälkeen levyn parhaimmistosta. Kun näitäkään varmoja vetoja ei tee voi kutsua täyteraidoiksi, pitää Heaven And Hell ehdottomasti otteessaan albumin ensisekunneista loppuhetkiin saakka.

Aiemmin tuli mainittua, kuinka mielipiteet eroavat Black Sabbathin tuotannon suhteen todella värikkäästi kuulijakunnan välillä. Allekirjoittaneen kohdalla Heaven And Hell ja ylipäänsä koko Dio-aikakauden Black Sabbath asettuu vähintään yhtä suureen arvoon Ozzy Osbournen aikojen parhaiden albumiensa kanssa, mutta osittain myös tämän edelle. Heaven And Hell on monella tavalla maineensa arvoinen albumi, eli 80-lukulaisen heavy metallin klassikko ja tavallaan uudelleensyntymä. Samalla albumin tunnelmat ovat suurimmillaan jopa niin kaukana Black Sabbathin alkuajoista, ettei vertailua tee oikeastaan edes mieli suorittaa kuin korkeintaan saman laulajan aikaisien eri albumien välillä. Jos tälle linjalle lähdetään, on Heaven And Hell Dio-aikakauden toiseksi paras albumi ja ehdottomasti kaikin puolin esimerkillinen teos, puhuttiinpa sitten jälleensyntymisestä tai puhtaasti tinkimättömästä heavy metallista.