Jos joku on kuullut joskus Rainbowsta, Deep Purplesta tai muista Ritchie Blackmoren projekteista, on varmasti pannut merkille kaikkien sävellys- ja soittotaitojen ohella myös miehen vähintään mielenkiintoisen luonteen ja jäsenien kierrättämisen. Tätä ei voi olla huomaamatta Rainbown merkittävimmän aikakauden kohdalla, sillä jos tekee Risingin kaltaisen albumin, luulisi kaiken olevan viimeistä piirtoa myöten hyvin, mutta vielä mitä. Sen sijaan kiertelyn aikana tai viimeistään ennen Long Live Rock 'n' Rollin äänityksiä osa Rainbown jäsenistä sai vaihtua, jolloin jäljelle jäivät Ritchie Blackmoren lisäksi onneksi myös rumpali Cozy Powell ja varsinkin Mr. Voice, Ronnie James Dio. Ilmeisesti Ritchie Blackmoren mieltymykset ja toiveet Rainbown tulevien linjauksien suhteen olivat hyvinkin vaihtelevia muiden mielestä, mutta vielä yhtyeen kolmannella albumilla tämä ei juuri kuulunut ainakaan musiikissa.

Aikojen kuluessa Rainbow on muuttunut jokaisen albumin välillä merkittävillä tavoilla, minkä saattoi huomata jo debyytin ja Risingin välillä, sekä myös Risingista siirryttäessä Long Live Rock 'n' Rolliin. Muutoksia on kuitenkin yllättävän vaikea eritellä, sillä monesti on puhuttu jonkin sortin suoristumisesta ja yksinkertaistumisesta, mutta mahtaviin mittoihin ja lukemattomiin kerroksiin leviyttäytyvät kappaleet erilaisine oivalluksineen kielivät kuitenkin jotain ihan muuta. Erilaiset tunnelmat ovat kuitenkin Long Live Rock 'n' Rollilla hieman edeltäjästään eroavia, eikä albumilla ehkä saavuteta ihan Risingin edustamaa taianomaista syvyyttä. Ikimuistoisten riffien, sykähdyttävien melodioitten, mieleenpainuvien soolojen ja muiden yksityiskohtien hioutuessa jälleen ikimuistoisilla tavoilla yhteen, on mahdotonta puhua ainakaan minkäänlaisesta merkittävästä heikkenemisestä. Rainbow soittaa edelleen yhteen komeasti, jolloin albumi on instrumentaalisesti joka tasolla mielenkiintoista kuultavaa, Ronnie James Dion vokalisointien ollessa äänenväreiltään ja tulkinnoiltaan jälleen sanoinkuvaamatonta jälkeä.

Long Live Rock 'n' Rollin tapauksessa voidaan kuitenkin monin paikoin puhua albumista, joka ennen kaikkea tulittaa rivakkaa heavya ja hardrockia. Hieman progemmat vivahteet jäävät asteen verran Risingia vähemmälle, vaikka kolmannelta albumiltakin löytyy jälleen rakenteellisia erikoisuuksia ja pitkiä kappaleita. Tärkeintä Long Live Rock 'n' Rollilla on kuitenkin edeltäjänsä tavoin sen ikuisuus, sillä albumi on edelleen täsmälleen yhtä hyvä, kuin se on ollut koko olemassaolonsa ajan. Albumin kuuluisimmat kappaleet Gates of Babylon, Rainbow Eyesin, Kill the King ja Long Live Rock & Roll ovat järkähtämättömiä vedoksia. Ei kannata kuitenkaan aliarvioida myöskään Lade of the Laken tai Sensitive to Lightin tehoa, puhumattakaan monesti hieman vähemmälle huomiolle jäävistä L.A. Connectionista ja The Shredista, joiden astuessa mukaan mieleenpainuvien kappaleiden listaan, on esille noussut lopulta levyn jokainen kappale. Voisi melkein sanoa, että Long Live Rock 'n' Rollin ainoat näennäiset ongelmat ovat hieman vaihteleva taso parhaiden ja tasaisempien kappaleiden välillä, sekä Risingin korkealle asettama rima.

Monesti Rainbowsta puhuttaessa jaottelu yhtyeen tuotannossa on harvinaisen selvä: Jako aikaan Ronnie James Dion kanssa ja ilman häntä. Tämä on enemmän kuin ymmärrettävää, sillä muutamia onnistuneita tämän aikakauden ulkopuolisia albumeita yhtään hyljeksimättä, ovat Rising ja Long Live Rock 'n' Roll ainutlaatuisia teoksia aivan omalla tavallaan. Siinä missä Rising edustaa itselleni yhtä täydellisimmistä heavy/hardrock -albumeista, jää Long Live Rock 'n' Roll muutamalla asteella tämän jälkeen. Yleisesti katsottuna Long Live Rock 'n' Roll on monella tapaa samoilla linjoilla legendaarisen Risingin, mutta kaiken tämän keskellä albumilta jää puuttumaan aavistus siitä taianomaisesta tunnelmasta, joka Risingilla niin kovasti viehätti. Tässä vaiheessa puhutaan kuitenkin niin pienistä eroista, että albumien vertailu tuntuu lähes vääryydeltä omilla jaloillaan seisovaa Long Live Rock 'n' Rollia kohtaan.