|
01. The Seventh Sign
02. Riot
03. Pray for Rain
04. Nightmare
05. Tomorrow
06. The Man in the Mirror
07. Killing Fields
08. Into the Fire |
Tee-se-itse kitaristin sooloprojekti: Tarvitaan yksi kitaristi, keskinkertainenkin kelpaa, kunhan nopeutta on edes kohtuullisesti. Tässä vaiheessa voidaan jo rumpukoneen ja 80-lukuisen Casio-synan säestyksellä siirtyä levyttämään, mutta kunnianhimoisemmille suositellaan seuraavaa. Etsi
itsellesi ainakin rumpali ja voimakasääninen laulaja. Rumpalin voit valita itse, mutta laulajaksi suositellaan Jorn Landea. Äläkä väitä, ettet haluaisi häntä "bändiisi"! Sitten sävellät musiikin ja annat tuoreen laulajasi kirjoittaa sanoitukset. Biiseihin kannattaa kirjoittaa pari riffiä vähintään 7/8-tahtilajiin, jotta voit nimittää sitä progemetalliksi, vaikka tosiasiassa musiikki muistuttaa enemmän ties mitä hard rock-pumppua kuin esimerkiksi Dream Theateria. Vertaa musiikkiasi saatekirjeessä silti Dream Theateriin, jotta ihmiset kiinnostuisivat bändistäsi. Melodiat voi biiseihin keksiä itsekin, mutta kuka huomaa, jos epähuomiossa hittikappaleesi kertosäkeen melodia on kuin yksi yhteen Stratovariuksen "Black Diamond", vain sävelaskeleen korkeammalta! Ei melodioilla ole muutenkaan niin väliä, laulajan voimakas ääni korvaa jo paljon. Sitten vaan niin pirusti sooloja ralleihin. Säästyt paljolta vaivalta jos et sen kummemmin sävellä niitä, ruiskit vaan ylös-alas pentatonista asteikkoa niin nopeasti kuin osaat.
Kunnon progemetallilevyllä on myös aina yksi intialaissävytteinen sävellys, joten sitä varten olisi hyvä, jos osaisit myös harmonisen molli-asteikon. Sitten vaan biisit narulle ja levy puoteihin. Älä myöskään unohda pyytää jotain kosketinsoittajaa soittamaan pari sooloa levyllesi. Suositeltavia henkilöitä tähän hommaan ovat etenkin Kevin Moore ja Jens Johansson,
hätätilanteessa myös Derek Sherinian.
Kunnianloukkaussyytteiltä välttyäkseni minun täytyy sanoa, että aivan kaikkia listan kohtia Section A ei toki noudata, mutta pariin ansaan se
levyllään "The Seventh Sign" silti putoaa. Pari soololevyä Lion Musicin kautta julkaissut tanskalainen kitaristi Torben Enevoldsen ei nimittäin säveltäjänä vakuuta, eikä miehen kitarointia voi ainakaan tyylitajuiseksi sanoa; sooloja tyrkätään joka väliin, ja ennen puolta väliä kaikki ideat on jo käytetty helpostikin pariin kertaan. Kokoonpanon muodostavat kaikki
biisit säveltäneen Enevoldsenin (myös basso ja koskettimet) lisäksi laulaja Andy Engberg (ex-Lion's Share) sekä rumpali Andreas Lill (Vanden Plas).
Kosketinsoolot lähtevät kahdessa biisissä Derek Sherinianin (Planet X) ja yhdessä Günter Wernon (Vanden Plas) sormioista. Saatekirjeen kuvaus
äärimmäisen melodisen hard rockin ja monimutkaisen, aggressiivisen progemetallin kombinaatiosta on oikeassa, jos turhat adjektiivit otetaan lauseesta pois; kyse on vain ja ainoastaan tavanomaisesta hard rockin ja
progemetallin tallatusta välimaastosta liikkeelle lähtevästä musiikista. Dream Theateria ei saatteessa mainita - tyylin puolesta vertaukseksi kävisi paremmin vaikkapa Magnitude 9.
Pelin avaava nimibiisi "The Seventh Sign" antaa hyvän kuvan levystä ja kantaa yllättävänkin hyvin reilun kahdeksan minuutin kestonsa. Sherinianin
sooloilu on lennokasta, mutta silti turhan tavanomaista. Hard rockeimmillaan bändi on kakkosraidalla "Riot" ja huolimatta pitkistä kitarasooloista biisi saadaan päätökseensä hieman kuuden minuutin jälkeen. Tempoltaan keskiverrossa biisissä on tarttuvuutta, eikä Engbergin ääntelyssäkään ole moitteen sijaa. Kolmosraita "Pray for Rain" on puolestaan levyn turhimpia raitoja hätäisine kertosäkeineen. Neljäntenä esiintyvä "Nightmare" ei onneksi ole nimensä mukainen, vaan ihan mukava ralli, vaikka
välimonologillaan hieman huvittuneesti saakin hymähtämään. Kautta linjan esiintyvältä ylisooloilulta sekään ei välty, mutta onneksi seuraavaan raitaan voi siirtyä huoletta kuuden minuutin jälkeen säästäen kaksi minuuttia elämästään johonkin hyödyllisempään. Viitosraidassa saakin soolovuoron sitten Günter Werno, mutta muuten tämä levyn pisin kappale
(9:45) ei säväytä; sanoituskin on levyn huonoimpia. Akustinen kitara soi pariin otteeseen lupaavasti, mutta aivan liian lyhyesti. Seuraavat kaksi rallia eivät puolestaan saa aikaan oikein mitään reaktioita, mutta levyn päättävä "Into the Fire" rullaakin sitten paljon iloisemman ja rennomman oloisesti, vaikka noitavainosta kertovat sanat ovat vähintäänkin heikot. Kappale kuuluu siis levyn parempaan puoliskoon.
Kaiken kaikkiaan levy on kuitenkin täysin mitäänsanomaton. Biisit toimivat korkeintaan keskinkertaisesti, eivätkä esittele mitään sellaista mitä ei olisi jo useaan otteeseen kuultu. Yksilösuoritukset eivät ole lähelläkään
sitä tasoa, mihin tämän genren huiput yltävät. Kyllähän tätä tällaisenaan kuuntelee, mutta voin vain kuvitella kuinka puuduttavaa Enevoldsenin
soolomateriaalin, sikäli mikäli se on instrumentaalikamaa, kuunteleminen olisi. Levyn parhaan puolen kun ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla kansitaide, joka on mm. Spock's Beardille kansia tehneen Thomas Ewerhardin
käsialaa.
29.06.2003, Antti Korpinen |
|
