Nachtmystium on ehtinyt kymmenvuotisella urallaan "kehittyä" paitsi underground-piirien suosikista samojen piirien inhokiksi, myös perin tavanomaisesta USBM-bändistä psykedeelisväritteisen omaperäiseksi black metal -yhtyeeksi. Hieman kärjistäen bändin musiikki on itse asiassa muuttunut sitä kiinnostavammaksi, mitä enemmän se on ideologisesti kääntänyt selkäänsä tulkinnanvaraiselle menneisyydelleen.

Tuoreella Addicts: Black Meddle Pt. 2 -albumilla bändi jatkaakin pitkälti siitä, mihin parin vuoden takainen ykkösosa, Assassins, jäi. Post-punk- ja new wave -vibat ovat Addictsilla esillä vielä edeltäjää vahvemmin, eli hassun hauskasti voisi todeta, että tällä kertaa levyllä edetään ennemminkin valkoisen pulverin kuin mustan metallin voimin. Vaikka albumilla on edelleen elementtejä ja jopa kokonaisia biisejä (esim. High On Hate ja Blood Trance Fusion), jotka muistuttavat yhtyeen blackmetallisesta menneisyydestä, erottuu siltä ensikuulemalta myös kappaleita, jotka voivat tyylipuhtaan black metalin puolesta liputtaville tuntua totaalisen härskeiltä ja käsittämättömiltä. Ensimmäisenä tällaisista kappaleista kannattaa mainita No Funeral, jonka poljennossa on kiistaton Depeche Mode -ulottuvuus. Kappale on eittämättä mieleenpainuva, mutta levyn parhaat biisit ovat viehätysvoimaltaan vielä kokonaisvaltaisempia.

Post-punkin ja kenties hitusen verran Meddle-esi-isä Pink Floydin suuntaan kurkottava Ruined Life Continuum on nimibiisi Addictsin ohella levyn kappaleista niitä, joissa persuksen näyttäminen bändin omalle musiikilliselle menneisyydelle ei mene turhan ilmiselväksi. Näin tapahtuu paitsi jo mainitussa No Funeralissa, myös Nightfallissa. Nämäkin biisit kuuluvat tosin levyn parhaimmistoon, sillä tällaisia uskaliaampia kappaleita kuuntelee mieluummin kuin Then Firesin ja The End Is Eternalin kaltaisia hitaanpuoleisia ja tavanomaisesti aaltoilevia vyörytyksiä. Levyn kiistaton huippuhetki on kuitenkin päätösraita Every Last Drop, jonka keinot ovat hieman samanlaiset - jokseenkin Godflesh-henkiset - mutta moniulotteisemmat. Pikantilla akustisen kitaran soinnilla ja tunteikkaalla hoilaamisella biisiin tuodaan ajoittain juuri sopivaa maanläheisyyttä, kun kappale muuten saattaisi liihotella turhankin abstraktina hahmotelmana. Lopun David Gilmour -soolot tekevät myös kappaleesta piirun verran ainutlaatuisemman. Every Last Drop onkin hieno päätös mielenkiintoiselle joskin myös hieman ailahtelevalle albumille.