Tuottajaihme Waldemar Sorychtalla (Moonspell, Grip Inc., Sentenced jne.) riittää projekteja. Naislaulurykelmät ReVamp ja UnSun ja sitten tämä käsittelyssä oleva Enemy Of The Sun, josta suomalaisille muita mielenkiintoisemman tekee Profane Omenin solisti Juha Näveri.

Itseaiheutettua kuolemaa latinankielisellä nimellään markkeeraavan Caediumin pelin nimi on koneellisella varmuudella etenevä, modernilla tavalla reuhtovan väkivaltainen ja monimutkaisuudessaan death metalistakin lainaileva "cyber" -thrashmetalli. Viitebändeiksi tässä alagenressä ja aika vaatimattomalla asiantuntemuksellani heittelisin Fear Factorya ja erityisesti Strapping Young Ladia, jonka tempoileva hektisyys on onnistuttu implementoimaan Enemy Of The Suniin lähes laimentamattomana (kuten vaikkapa biisissä Another End Of The Rainbow), eikä helvetillisestä huutamisesta melodisten kautta korinaan, määkimiseen ja rääkymiseen varioiva Jules Näverin äänenkäyttö ainakaan vähennä kuulijan Devin-mielleyhtymiä. Tempo(ilu)jen hieman vähentyessä ja biisien lähentyessä vähän perinteisempiä thrash-konventioita, suuntaviivoja voidaan piirrellä myös Testamentin suuntaan. Selkeämmin suvantojen ja raivoamisen vuorottelua dynamiikan rakennuspalikoiksi käyttäessään Enemy Of The Sun saattaa ajoittain kuulostaa myös hitusen verran System Of A Downilta, etenkin kaivaessaan naftaliinista jopa mandoliinin (The Power Of Mankind) . Osansa tästä mielleyhtymästä saa laittaa myös Näverin Layne Staley -määkimisen ja Daron Malakianin etnopunk-vaikerointien välillä vokalisoinnin (Ticket) piikkiin.

Paljon on Sorychta ruhjovasti rullaavaan Enemy Of The Suniin samalla kertaa vaikutteita ja tavaraa survonut, mutta levyn missio jää hiukan hämmentäväksi sillä samalla tavalla, jolla olen aina ollut Devininkin edessä vähän hämilläni. Tymäkkätä tärinää on tämä; kunnianhimoista ja ammattimaista, mutta omaan makuuni Enemy Of The Sunin touhuissa tuntuisi olevan kaikkea vähän liikaa.