Älykkörokkari Daniel Gildenlöwin johtaman Pain of Salvationin riveissä on tapahtunut viime vuosina paljon. Vuodesta 1994 bändin basistina toiminut Kristoffer Gildenlöw, edellisen veli, lähti lätkimään neljä vuotta sitten. Vuotta myöhemmin rumpali Johan Langell ilmoitti lähtevänsä bändistä, koska halusi keskittyä täysipainoisesti perhe-elämään. Langellin lähtö oli tiettävästi ensimmäinen kerta, kun laulaja-kitaristi Gildenlöw harkitsi pistävänsä PoSin osalta pillit kokonaan pussiin. Pienen harkinnan jälkeen rumpalin pesti laitettiin kuitenkin yleiseen hakuun, eikä halukkaista ollut pulaa, vaikka vaatimuslistaan kuului muun muassa pysyvä muutto Ruotsiin. Uudeksi rumpaliksi valikoitui lopulta ranskalainen Léo Margarit.

Suhteeni Pain of Salvationiin on hieman epämääräinen. Omistan bändin kaikki studiolevytykset vuoden 2008 Scarsickia lukuun ottamatta, mutta en voi kehuskella sillä, että olisin viettänyt paljonkaan aikaa näitä levytyksiä kuunnellen. Daniel Gildenlöwin kunnianhimo ja halu käsitellä syviä teemoja musiikin välityksellä on kyllä ihailtavaa, sillä esimerkiksi ristiriitaisesti vastaanotetulla konseptilevyllä BE (2004) Gildenlöw pohtii jumaluutta, olevaista ja muuta sen sellaista.

Eri asia sitten on, jaksaako tämänkaltaista musiikkia kuunnella, sillä ainakin itselläni musiikkiin sisältyy erottamattomasti rentoutumisen aspekti. Vaikka bändin lyyriseen antiin ei keskittyisikään, välittyy teemojen syvyys yhtä lailla myös sävelissä. Esimerkiksi bändin parhaimmaksi levytykseksi kehaistu The Perfect Element pt.1 (2000) on tunnelmaltaan kaoottinen ja ahdistava, eikä sitä tee erityisen paljon mieli kuunnella. Tosin tämä ei ole kovin yllättävää, kun levyn teemat käsittelevät lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, traumoja, toivottomuutta ja niin edespäin.

Vuoden 2008 Scarsick oli kolmiosaisen The Perfect Element –konseptin toinen osa. Minun mielestäni kyseessä on keskinkertainen levy ja siitä syystä en sitä koskaan ole ostanutkaan. Olen yrittänyt selittää, että ehkä Daniel Gildenlöwin pasmat olivat hieman sekaisin, sillä levy tehtiin aikana jolloin Langell oli jo ilmoittanut lähdöstään, vaikka olikin luvannut soittaa rummut uudelle levylle ja sitä seuraavalle kiertueelle.

Nyt käsillä oleva levy, Road Salt One, on Pain of Salvationin seitsemäs levy. Kyseessä on tuplalevy, jonka toinen osa julkaistaan näillä näkymin vielä tämän vuoden lokakuussa. Maistiaisia uudesta levystä kuultiin jo viime vuonna julkaistulla Linoleum EP:lla, jonka nimibiisi kuullaan myös uudella täyspitkällä. Linoleumin retrohenkisyys ja ilmeinen trippailu 70-luvun soundimaailmaan aiheutti rytmihäiriöitä kovimmille faneille.

Samanlainen retrohenkisyys huokuu myös Road Salt Onelta. Yhtä kaikki se kuulostaa kuitenkin Pain of Salvationilta ja mielenkiintoisella tavalla uudistuneessa soundimaailmassa on mukana turvallisen oloisesti myös vanhaa. Nostetta levylle bändi kävi hakemassa Ruotsin euroviisukarsinnoista, jonne bändi muuten päätyi euroviisupomo Christer Björkmanin kutsusta. Pain of Salvationin kaltaisten bändien osallistuminen euroviisukarsintoihin on eräs osoitus euroviisujen nykyisistä pyrkimyksistä nostaa musiikillista profiiliaan ja tehdä kisoista edes vähän uskottavammat. Semifinaaleissa bändi putosi kuitenkin kaksinkamppailussa Pernilla Walhgrenin kappaleelle Jag vill om du vågar, jonka euroviisukliseprosentti on täysi sata.

Karsinnoissa bändi esitti uuden levyn nimikappaleen, jonka minimalistisuus tuntui alkuun aika mitäänsanomattomalta. Useiden kuuntelukertojen jälkeen olen oppinut arvostamaan kappaletta kuitenkin enemmän. Kuten nimikappale, myös koko Road Salt One vaatii kasvaakseen useampia kuuntelukertoja. Ensimmäinen kuuntelukerta voi järkyttää, mutta kun kertoja alkaa olla vyön alla lähemmäs kymmenen, voi todeta kyseessä olevan hyvä levytys. Levyn kohokohtiin lukeutuu nimikappaleen lisäksi herkkä ja tunteellinen Sisters, joka muistuttaa varsin paljon Scarsickin parasta kappaletta Kindgom of Lossia. Suosikiksi on ehtinyt muodostumaan myös iskevä aloituskappale No Way sekä maaninen Sleeping under the Stars.

Levyn konseptista en osaa sanoa paljonkaan, sillä arvostelukappaleena on toiminut nykytrendin mukaisesti iPoolista ladatut mp3:set, joten lyriikoita pääsee tutkailemaan vasta sitten, kun ehdin hankkia itselleni aidon ja alkuperäisen. Teemallisesti liikutaan kuitenkin lähellä Remedy Lanea, joskaan en ole kovin varma, onko kyseessä yhtä omaelämäkerrallinen ja henkilökohtainen kokonaisuus. Sen perusteella, mitä olen pystynyt kuulemani perusteella päättelemään, toivon, että näin ei olisi.

Levystä julkaistaan muuten neljä eri versiota: kaksi CD:tä, vinyyli ja digitaalinen download. CD-versioiden kohdalla todettakoon, että rajoitettu painos sisältää tavalliselta poissaksitun intron ja pidemmät editit kappaleista No Way ja Road Salt. Vaikka arvostelukappaleena on toiminut saksittu versio, on eri versioita tärkeämpää tässä vaiheessa todeta, että Road Salt One on PoSilta onnistunut levytys. Levy, jota olen kuunnellut BE:n ohella eniten. Levyn todellinen merkitys avautunee kuitenkin vasta, kun pääsen tutustumaan tarkemmin levyn konseptiin ja kunhan levyn toinen osa julkaistaan.