Italialaislähtöisen Void of Silencen kuuden vuoden takainen Human Antithesis -kolmoslätty oli varhaisimpia Imperiumiin arvostelemiani levyjä. Vaikka levyä on sittemmin tullut kuunneltua kohtuullisen harvoin, jäi bändi mieleen poikkeuksellisen klaustrofobisena yhtyeenä. Sovituksiltaan hieman sävykkäämpi, mutta temaattisesti edeltäjänsä ehdottomilla linjoilla jatkava The Grave Of Civilization ei ainakaan vielä tunnu levyltä, jota muistelisin kuuden vuoden päästä karunkauniina kuvana ihmismielen synkkyydestä.

Vuosien varrella erään Alan Nemtheangan verran köyhemmäksi muuttunut Void of Silence on ennen kaikkea tuotannollisesti keventänyt paatostaan. Itse asiassa tarkemmin analysoituna painokkaat kitarat soivat tätä nykyä enemmän osana tausta-ambienssia, kun taas kitaramelodiat ovat nousseet selkeämmin biisejä eteenpäin kuljettavaksi elementiksi. Mitenkään ruusunpunaisia eivät bändin melodiat edelleenkään ole, mutta kuten nimiraita osoittaa, että kappaleisiin haetaan tätä nykyä enemmän kontrasteja ilmavilla väliosilla, mikä on Human Antithesisilla hienosti toimineen postmodernin synkeyden jälkeen kieltämättä hieman pliisu ratkaisu.

Levynkannesta lähtien The Grave Of Civilization on siis edeltäjäänsä selväpiirteisempi ja jos ei nyt valoisampi niin ehkä tavanomaisemmalla tavalla synkkä metallialbumi. Siinä missä ihmisen antiteesin arkkitehtuurissa oli pommitettujen raunioiden kauneutta, on sivilisaation hautamausoleumi rakenteena jylhän funktionalistinen. Sen pilareista korein on vartin pituinen None Shall Mourn, jossa on melodisuudesta huolimatta Human Antithesisille ominaista toivottomuutta.