Rengashaarniska ja miekka bändikuvissa sekä folkahtava blackmetallinen ulosanti vievät Askival-projektin ainoaksi albumiksi jääneen Eternityn 15-minuuttisella kakkosraidalla, Last March of the White Wolvesilla, ajatukset tiettyihin itäeurooppalaisiin bändeihin, ennen kaikkea Gravelandiin, Drudkhiin ja Nokturnal Mortumiin. Vaikka kappaleessa lauletaan veren vuodattamisesta maalle, uskolle ja kansalle, eivät Askivalin musiikin herättämät mielikuvat kuitenkaan ole aivan niin mustavalkoisia.

Suureen osaan levyllä nousevatkin huomattavasti itäblokkibändejä esteettisemmät musiikilliset arvot, kuten pitkät akustisen kitaran tahdittamat osat, kuiskausmainen laulu ja kauniisti maisemoivat koskettimet. Ambient-kappale Elderpathissa voi nähdä yhtymäkohtia myös Burzumin ambient-hetkiin (esim. Tomhet), kun taas levyn päättävässä nimiraidassa paisutellaan syntikkaorkestraatioilla hyvinkin elokuvallisesti. Ehkä levyn sisäänpäin kääntyneeseen tunnelmaan nähden jopa turhankin suureellisesti Hollywood-hengessä. Levyn yksi kauneimmista raidoista on kuitenkin Sorrow of the Sun, joka etenee käytännössä kokonaan akustisen kitaran ja laulun varassa.

Levyn blackmetallisemmat biisit, kuten Forged in the Fires of Alba ja Legion of Wotan, tuovat mieleen jo mainitun Drudkhin, mutta sävellyksinä ne ovat laadukkuudestaan huolimatta albumin yllätyksettömintä antia. Niissä Askival urautuu kenties liiaksi genren lanaamaan konventiolatuun. Ehkä havuja ei Eternityllä ole levyn tietystä pehmeydestä johtuen muutenkaan riittävästi, jotta levy kärkkyisi paikkaa pakanallisen black metalin kaanonissa. Tässä tilassa ja ajassa levy tuntuu joka tapauksessa tunnelmalliselta ja vetoavalta, taidokkaasti sävelletyltä levyltä, jolle etenkin ambient-biisit ja akustiset hetket tuovat tarvittavan ripauksen omaa ilmettä.