Puolalainen Terminal on luonut melkoisen modernin raskaan rockin sekametelisopan. Mukana raskaampiakin elementtejä matalampien ja rankempien kitaravallien kautta, mutta melko kevyellä painolla edetään. Levy starttaa puhtaan helmeilevällä progemetallilla, jossa on hyvin mukana runsaasti kaikenlaista pientä kikkailua, eteerisen leijailevaa tunnelmaa ja jopa jonkinasteista miehistä imelyyttä. Imelyydellä viittaan Terminalista vahvasti huokuvaan jenkkiläiseen pop/rock-tyyliin, joka kuvastuu etenkin laulajasta. Eikä jenkkiläisyys tähän jää, sillä albumin loppupuolella alkavat pintaan pulpahdella jonkinlaiset puolipsykedeeliset metalcore-vivahteet, jotka eivät ainakaan rikasta kokonaisuutta positiivisella tavalla. Jos nyt mopo ei sentään karkaa käsistä, niin ainakin jousitus ontuu pahemman kerran. Ihan turhaa uhoilua ja jurnutusta kohtalaisen fiilistelyn vastapainoksi.

Progeilun lisämausteena levyllä esiintyy myös jazzimaisia tunnelmia, jotka antavat toivottuja nyansseja muuten suhteellisen tylsän kokonaisuuden keskelle. Lopputulos jää melko hajuttomaksi, eivätkä parhaat riffittelytkään tarjoa juuri mitään tarttuvuutta, vaan lähinnä vain rytmittelyä sen itsensä vuoksi. Kohtalaisen neutraalia kamaa, joten jos ylimääräisestä progeilusta haluaa hakea taustamusiikkia, voinee Terminalia silloin harkita. Ei turhaa, mutta jotenkin tyhjää itsensä toistoa koko 50 minuuttia.