Tuiran Miliisi on kyllä pirun hankala arvioitava. Ensikosketuksella bändi olisi helppo niputtaa punkiksi, mutta tämä yhtyeen kakkosmanifesti riuhtoo itseään niin moneen suuntaan, että on vaikea pysyä perässä – on melodista katurokkia, on CMX-henkistä synkkää manausta, on heavy-viitteitä... Oman rikkansa rokkaan tuo – ainakin epäsuorasti - bändin korkea koulutustaso, joka saa miettimään, onko tässä nyt jonkinsortin postmodernia tatsia mukana. Muutamaan kertaan bändi nimittäin tuntuu vetävän homman stereotypiavitsailuksi, olkoon kyse vaikkapa avauskappaleen ehdottomasta punk-huudatuksesta tai Suomi-melankolian suomalaisesta angstirokkailusta.

Tällainen viuhtominen tuottaa niin hittejä kuin huteja. Jotkut simppelit renkutukset menevät ohi korvien, mutta joskus maanisuus vie yhtyettä sopivan hämäriin sfääreihin. Lintupää heittää ska-voittoiseen kipaleeseen Black Sabbath -johdannaisen rynkytyksen, kun taas Moraalin alkuperästä nousee lopussa eeppisiin sfääreihin. Vanha kunnon Virtasen Elektroninen xtaasi toimii sekin Tuiran Miliisin käsissä hyvin.

Parhaiten musiikin tuomiin, joskus liiankin kunnianhimoisiin, haasteisiin vastaa itse bändi, etunenässä laulusta ja kitarasta vastuussa oleva Erkki Seppänen, jonka meriitit Dreamtalessa tuovat Realismin kauneuden punkräkään hevimäistä kireyttä. Myös KYPCK-kytköksetkin tulevat esiin, kun mies mumisee muutaman rivin venäjäksi. Muu bändi seuraa hyvin perässä, ja Aake Otsalan (Absoluuttinen Nollapiste) väsäämät soundit kolisevat kovaa.

Kyllähän Realismin kauneudesta kovasti haluaisi pitää, mutta Tuiran Miliisin sielunmaisemaan ei oikein pääse sisälle. Saatekirjeessä mainostetaan yhtyeen olevan yksinkertaisesti liian vaativa pala peruslaiskalle puristille, mutta myös avarakatseisempi yksilö jää miettimään, missä mennään, mitä ottaa tosissaan ja mitä taas ei.