Belgialainen Gorath on ilmeisesti aloittanut toimintansa jo vuonna 1996, mutta julkaisuja bändille on alkanut kertyä vasta uuden vuosituhannen puolella. MXCII onkin jo bändin neljäs täyspitkä albumi ja ainakin sen perusteella Gorathin blackmetallinen muoto-oppi on vahvasti peräisin 2000-luvulla oman tyylinsä luoneilta bändeiltä.

Keskivertoa hieman pidemmät sävellykset eivät sirkkelöi tai moukaroi, vaan pikemmin Gorathin agenda on luoda tyylilajiin nähden kärsivällisesti rullaavia, kehityskaareltaan laajahkoja biisejä, joita voisi verrata ajoittain esimerkiksi Secrets of the Mooniin tai Deathspell Omegaan. Näihin kahteen verrattuna belgialaisryhmällä on kuitenkin vielä opittavaa. Ennen kaikkea kappaleiden rakentelu ja tunnelman nostatus tuntuu olevan bändille paikoin vaikeaa. Esimerkiksi seitsemänminuuttisessa Doed Over't Galgeveldissa olisi aineksia kasvaa loppua kohti raivokkaaksi purkaukseksi, mutta nyt biisi rullaa samalla loivan alamäen vauhdilla alusta hamaan loppuun asti.

Kun Watainin Erik Danielssonille eräässä haastattelussa arvuuteltiin, josko Sworn to the Dark -levy olisi hivenen rauhallisempaa Watainia, rakenteli mies analogiaa. Hän sanoi, että villieläimen voi viedä eläintarhaan ja laittaa siellä häkkiin, mutta tilaisuuden saadessaan se on edelleen tappava eläin. MXCII:tä kuunnellessa tuntuu kuitenkin vahvasti siltä, että Gorathille on syötetty niin paljon rauhoittavia lääkkeitä, ettei se ole enää lainkaan ihmislihan perään - Doed Over't Galgeveldin lisäksi bändillä olisi nimittäin muitakin mahdollisuuksia kapitalisoida kunnioitettavan kärsivällinen tunnelman rakentelu, mutta se tyytyy rullailemaan onnensa ohi. Nopeimmillaan, kuten Heidewaken alussa, bändi menettää vastaavasti syvyyttään ja kuulostaa yksinkertaisesti turvallisen tavanomaiselta. Osa bändin hitaammista, tunnelmallisista ja omaperäisistäkin jutuista esimerkiksi Heidewaken puolivälissä on ihan potentiaalista tavaraa, mutta 49 minuutin mitassa arvioituna MXCII jättää Gorathin vielä selkeästi kisällin asemaan.