Meikäläiselle Hamlet on täysin uusi tuttavuus, mutta nopea googlailu paljastaa yhtyeen toimineen jo vuodesta 1987 ja uusi La Puta Y El Diablo on jo yhtyeen diskografian kymmenes luku. Shakespeare-vivahteisen nimen alta löytyy viisihenkinen madridilaisryhmä, joka paukuttaa melodista ja menevää metallia. Pelottavaa on se, ettei yhtyeen nimi ole edes tullut missään vastaan, mutta epäilyt hälvenevät heti ensikuuntelulla, sillä paljon paskempiakin levyjä on viime vuosina tullut arviolautaselle.

Tyylillisesti yhtye puskee jossain Machine Headin ja Metallican mustan albumin välimaastossa. Mäiske pysyy satunnaisia kaahailuja huomioonottamatta lähinnä keskitempoisena, eikä melodioissakaan säästellä - tilutuksen puolelle ei kuitenkaan astuta. Ensimmäisenä korviin pistävät laulut, ovat paitsi mukavan raspisia, myös kokonaan espanjaksi laulettuja, mikä onkin yhtyeen kohdalla se erottavan ilmeen tekijä. Ongelma vain on siinä, että kielimuurin takia sanoma jää täysin yhdentekeväksi, eikä lauluista jää päähän kertakaikkiaan mitään. Lisäksi hyvästä soittotaidosta ja Logan Maderin loihtimasta äänimaailmasta ei ole pelastajaksi, kun sävellykset ovat pitkälti vain hyvää keskitasoa.

La Puta Y El Diablo soljuu läpi sujuvasti, muttei pakota keskittymään itseensä, vaan ajautuu liian helposti taustamusiikiksi. Levyllä ei myöskään ole yhtään täyttä ässäraitaa, vaikkakin sen puolustukseksi on todettava, ettei huonoja hetkiäkään juuri löydy. 55 minuutta ”ihan kivaa” musiikkia on kuitenkin liikaa, enkä usko kiekon pariin arvion kirjoittamisen jälkeen palaavani. Hetkittäin Hamletin poppis saa jopa pään nytkymään hyväksyvästi, mutta viimeistä, tyrmäävää iskua ei ikinä tule.