Jo vuodesta 1994 asti vaikuttanut Purity on julkaissut vasta kolmannen kokopitkänsä, A Path to The Sunin. Levyä on bion mukaan tehty vaivaiset viisi vuotta, jonka aikana bändi joutui pitämään pitkääkin hermolepoa. Suuntaviivana on (kuten aiemminkin) raskas rock, jota maustetaan hienoisesti konesoundeilla – tosin mielestäni aiempaa vähemmän. Lähin mielikuvayhtymä onkin helsinkiläinen Rust-yhtye, aavistuksen kevennettynä.

A Path to The Sun on erittäin viimeistelty levy, ehkä hieman liiankin. Viiden vuoden kehityskaari yhdelle albumille on järjettömän pitkä ja usein lopputulos on liian hiomisen myötä paljon kulmikkaampi kuin alunperin pitikään. Näin on käynyt nytkin ja ongelmaksi nousee hienoinen sieluttomuus. Toki kiekko soundaa maukkaalta, mutta kuulostaa siitä huolimatta liian kliiniseltä. Ilme on jotenkin kovin amerikkalainen ja perusvarma, vaikka hieman hutera englannin lausuminen illuusiota murentaakin.

Ei levy silti täysi susi ole, läheskään. Alkunyrpistely vähenee kuuntelukertojen myötä ja alta paljastuu lopulta varsin tasokasta materiaalia. Sävellykset ovat pääosin melko hyviä ja melodiatkin jäävät korvien väliin kellumaan, vaikka se jokin päräyttävä hittitekijä onkin matkan varrella vähän hukkunut. Soitossa ei ole valittamista, eikä lauluissakaan – lausumisen lisäksi. Esimerkiksi Unseated on loistava esimerkki yhtyeen kyvystä tehdä tarttuvaa materiaalia. Levyltä kuitenkin puuttuu totaaliset huippuhetket ja sen myötä kuuntelukokemus jää jotenkin kasvottomaksi. Levystä on yhtä helppoa pitää kuin inhotakin sitä.