Vaikka Gotham O.D on ilmaantunut tasaisin väliajoin eri yhteyksissä kummittelemaan nimenä minulle, on kosketukseni pieksämäkeläisten luovaan puoleen jäänyt SaraLeen, Gotham O.D:n ja Velvetcutin 3-way-splitin tasolle. Vihdoin Disbelieverin arvostelun myötä tilanne muuttuu.

Keskitempoisen raskas rock on riskialtis tyylilaji, koska turhan monet siihen luottavat bändit kapsahtavat tylsän turvallisuushakuiseen tyhjäkäyntiin, jonka vuoksi olen alkanut vähitellen vieroksumaan koko lähestymistapaa. Täten onkin ilahduttavaa huomata samassa maastossa liikkuvan Gotham O.D olevan toista maata – kenties paikoitellen heavy rockin suuntaan menevien ilmaisukeinojen ansiosta. Ansiokkainta musiikissa on syvän herkkä tunnepuoli, joka tihkuu läpi koko levyn ja myös sävellyksissä tapahtuu rikkaan melodisia käänteitä.

Järkevästi levyä ei ole lähdetty liikoja hiomaan, vaan se soi rosoja kaihtamatta vapautuneen bändivetoisesti miehistön pistäessä itsensä tosissaan likoon. Hienointa osastoa soittajien yksilösuorituksissa on kosketinsoittaja Mikko Riipisen tarkasti rakentamat pianomelodiat ja progressiiviset urkuharmoniat. Alkupuoli on varsinaista riemukulkuetta ja tämänkin jälkeen levy nousee vielä pariin otteeseen huippuunsa Disbelieverin ja Just Kill Men yhteydessä. Heikoimmillaankin kappaleet ovat hiomattomia timantteja.

Vielä Imperiumin Monochromatic-arvostelussa kollega Antti Korpinen moitti vokalisti Ilkka Moilasen ääntä hieman värittömäksi. Debyyttiä kuulematta on hankala todeta, että onko laulussa kakkoslevyn myötä tapahtunut tuntuvaa parannusta, mutta henkilökohtaisesti ainakin nykyisellään Moilasen monialainen ääni antaa Gotham O.D:n tummanpuoleiselle rockille viimeisen antoisan silauksen.