The Speedjackers olisi viihtynyt 2000-luvun vaihteen Ruotsissa tai Uudenmaankadun eteläpuolisessa Helsingissä. Musiikissaan se nähkääs pyrkii johonkin The Hivesin niljakkuuden ja The Hellacoptersin laskelmoidun riehakkuuden välimaastoon. Tämä ei täysin onnistu, sillä liian selkeiden esikuvien apinointi tapahtuu melkein ilman fiilistä tai hyviä biisejä.

Kaksi kappaletta sentään esitetään yhtyeen äidinkielellä, mikä on yllättävänkin toimiva ratkaisu, ainakin omaperäisyyden kannalta. Suuri miinus taas tulee biisien ylenpalttisesta venyttämisestä. Melkeinpä poikkeuksetta jokainen kappale on turhan pitkä. Hyvän lauseen keksittyään solisti toistaa sitä välillä niin, että sortuu jankuttamiseen. Miehen olisi ennemmin kannattanut panostaa vaikkapa laulumelodioihin, sillä nyt niitä ei ole.

Soitosta saa kehuja ainoastaan soolokitaristi. Sooloillessaan hän esittää ainoat kuviot, joita voi sanoa melodioiksi. Tämän lisäksi kitaraosasto pudottelee muutamia soitannollisia koukkuja muilta osin liian yksitoikkoisiin ja yksinkertaisiin biiseihin. Muuten soitto maistuu pahasti yliyrittämiseltä. Siitä puuttuu sielu tyystin. Rytmiryhmä ei rokkaa, se olisi saattanut piristää kokonaisuutta reippaasti. Soitto on lajityyppiinsä nähden aivan liian kliinistä. Kannattaisi vaihtaa laulukieli kokonaan italiaksi ja pysytellä kotimaan markkinoilla, syystä että nuo kaksi omalla kielellä esitettyä biisiä ovat vapautuneimman kuuloisia ja niissä on edes vähän omaa ilmettä. Levyn päätös alkaa lupaavasti AC/DC–tyyppisellä riffillä, mutta valitettavasti sekin taantuu pian koko levyä leimaavaan tylsyyteen.