Brittiläisen Panic Cellin musiikki on modernin metallin ja rockin sekoitusta, josta ei uhoa puutu. Musiikilliset avut ovat tyydyttävällä tasolla, ja omaa soundia yhtyeen kolmannelta kokopitkältä voi lakata etsimästä samantien.

Burden Insiden käynnistys on takkuileva, eikä ralli ole muistettavimpia albumin avaajia edes vauhdikkaan soolonsa avustuksella. Seuraavat Unbroken ja Lie to Me ovat tarttuvampia, ja hieman pelastavat Fire It Up -albumia tyhjänpäiväisyydeltä osoittamalla, että yhtye osaa tehtailla ihan kohtuudella kulkevia melodioita, kun oikein yrittää. Jatko on tylsähköä räpiköintiä lähes balladimaiseen Jaded-kappaleeseen asti. Sävellyksellisesti ei kuulla mitään ihmeellistä, mutta akustisten kitaroiden käyttö ja yleisesti rauhallisempi ja jopa iloluonteinen veto on erilaisuudessaan osuva valinta albumin keskelle.

Jotain ennen kuultua, tai oikeastaan montaakin tuttua juttua, havaitaan albumin varrella. Joskus se on Black Label Society, toisinaan Shadows Fall, ja välillä jotain muuta. Kun laulajan äänenkäyttökin on vielä kuin Virgin Steelen David DeFeisistä veistetty tasapaksumpi muoto, omaperäisyyspisteet voidaan jättää jaettavaksi muihin osoitteisiin. Biisit itsessään ovat keskinkertaisuuden perikuva, ja albumin ollessa Panic Cellille jo kolmas, voisi jo odottaa joka suhteessa hieman laadukkaampaa lopputulosta.