Kuten Imperiumin uutisista jokin aika sitten saimme lukea, on Molly Hatchetilta lupa odottaa uutta levyä. Edellinen olikin omituinen kattaus lainabiisejä; ensimmäinen levy yhtyeen historiassa, josta sopi käyttää sanaa huono. Tätä Southern Rock Masters –nimistä kammotusta edelsi nyt käsittelyssä oleva tuplakko, josta nyt siis on julkaistu eurooppalainen painos. Se ei erotu jenkkiversiosta muuten kuin levy-yhtiön logosta, jopa dvd on mallia NTSC. Vaan eipä sillä taida tänä päivänä olla enää kenellekään mitään merkitystä.

Dvd:llä ensimmäisenä käy päälle yleisön mekastus. Tämä on räikeässä ristiriidassa sen kanssa, mitä samaan aikaan näkee kuvaruudulta. Yleisö koostuu suurimmaksi osaksi varttuneista ja hyvin syöneistä kansalaisista, jotka lähinnä möllöttävät apaattisesti esitystä tuijottaen. Ilmeisesti tehoste-cd:ltä tulevaa ääntä ei säästellä, siitä saa nauttia/kärsiä koko koosteen ajan. Koska yhtyeen soundit eivät ole kovin täyteläisenä tarttuneet nauhalle (tai kovalevylle, hitostako minä tiedän), hautautuu soitto väliin kiusallisesti yleisön älämölön alle. Saa siitä onneksi jonkin verran selvää - esimerkiksi sen, että mainiota kitaransoittoa on tarjolla! Erityisesti ilahduttaa suunnilleen näihin aikoihin Molly Hatchetiin palanneen alkuperäiskepittäjä Dave Hlubeckin hötkyilemätön soitto. Mies on ehkä päälle päin samassa kuosissa kuin Leslie West pahimmillaan, mutta soitto sujuu tyylillä. Bobby Ingram pääsee enemmän esille, mutta on astetta mielikuvituksettomampi soittaja.

Solisti Phil McCormick kuulostaa parhaimmillaan melko paljon Danny Joe Brownilta, legendaariselta edeltäjältään. Äänestään puuttuu kuitenkin, ainakin tällä livellä, voimaa ja tarvittavaa auktoriteettia. Myöskään tanakampi rumpali ei olisi pahitteeksi, boogieta tässä sentään vedetään. Stetsonia täytyy toisaalta nostaa, koska Molly Hatchet ei ole alistunut pelkäksi nostalgia-aktiksi, ja uusilla biiseilläkin on setissä sijansa. Eivätkä ne nyt kovin hirveästi klassikoille häviä (etenkään Diablo Canyon), mutta on ero toki korvin helposti kuultavissa... joten voisi se hittisettikin hyvältä maistua. Nyt ne hitit soitetaan jo alkumatkasta pois kuleksimasta, josta johtuen meininki lässähtää loppua kohden. Tätä ei ole omiaan helpottamaan Ingramin ikävystyttävä soolo-osuus, rumpusoolosta puhumattakaan.

Parhaimpina hetkinään bändi on mainio, meno yltyy huimaksi vaikkapa Gator Countryn tai Beatin’ The Oddsin aikana. Eikä missään kohdin, paitsi nuo soolot, tule mitenkään vaivaantunut olo, perusmeininki on sentään tarpeeksi vankkaa. Biisijärjestyksen sorvaamisella olisi saatu ihmeitä aikaan. Kuvallinen toteutus on ihan siedettävä. Muutaman lavalla tai lavan reunuksella olevan kameran lisäksi tapahtumia on purkittanut puomikamera.

Tässä tapauksessa setti on riittävä, sillä tarjolla ei hirveästi tohinaa ole - ei yleisön, eikä bändin puolella. Tosin ensin mainitun osakkeita nostavat ne kaksi mimmiä, jotka ryntäävät stagelle joraamaan tiukoissa farkuissaan viimeisen biisin aikana. Äkkilähdön hekin saavat sieltä pian, kukaties siksi että ovat nuorempia kuin ne naispuolisen yleisön edustajat, joita ohjaaja on keikan kuluessa näkyviin poiminut. Venue muuten on tuollainen teatterin tyyppinen ratkaisu, joka soveltuu hyvin tällaiseen tarkoitukseen. Jopa niin hyvin, että samana iltana esiintyneiden Blackfootin ja Atlanta Rhythm Sectionin keikat taltioitiin niin ikään - ihan katsottavia pätkiä nekin.

Dvd:n ekstrat ovat melko heikot. Bobby Ingram muistelee haastatteluosiossa pintapuolisesti lapsuuttaan ja musiikillista menneisyyttään. Muisteloita ajasta Danny Joe Brown Bandin kitaristina olisi mielellään kuunnellut enemmän, sen sijaan kuulemme tilitystä Ingramin vaimon kuolemasta, joka tosin oli tuolloin vast’ikään tapahtunut. Bio on tekstimuotoinen ja loppuu tietenkin vuoteen 2006, eipä ole uusintajulkaisua varten viitsitty muutamaa riviä päivityksiä kirjoittaa. Ei olisi ollut paha homma, sen verran pintapuolinen raapaisu teksti on. Diskografia noudattaa samaa linjaa. Levyistä on kuvat ja nimet, ei ilmestymisvuosia saati biisilistoja. Valokuviakin löytyy. Uudemmat ovat ihan oikeita, vanhemmat näyttävät otetun levyjen sisäpusseista tai muista vastaavista. Ilman mitään tietoja, sehän nyt oli jo odotettavissakin. Kun yhdessä levynkannessa näkyy vieläpä teksti ’Compact Disc’, mennään jo tahattoman huumorin puolelle. Cd sisältää dvd:n ääniraidan sellaisenaan ja on siis melko turha lisävaruste. Edellä mainitsemani liian pintaan miksatun yleisön hälinän kyllä sietää paremmin, kun ei näe, ettei se tule ainakaan tämän konsertin katsojista.

Kaltaiseni fani katsoo kyllä ihan mielenkiinnolla Molly Hatchetia vuosimallia 2006. Saisinko silti seuraavaksi dvd-julkaisuksi jonkun 1970-80 –lukuisen tallenteen? Tai vaikkapa useamman entisen Hatchet–ukon pyörittämän Gator Country –yhtyeen kuvatallenteen? Klassikoilla olisi kyllästetty kumpi hyvänsä...