Pitkä vaellus Tuomas Saukkosen (Before the Dawn, Dawn of Solace, The Final Harvest) loputtoman oloisen luovuuden lähteillä saavutti viime vuonna uuden merkkipaalun, kun Black Sun Aeon julkaisi ensimmäisen kokopitkänsä. Niin laadukasta jälkeä kuin varsinkin Before the Dawn oli julkaissut vuosien varrella, nousi Darkness Walks Beside Me välittömästi tekijänsä parhaaksi albumiksi. Nyt melko tarkalleen vuotta myöhemmin on aika ottaa selvää siitä, kantaako Black Sun Aeonin melodinen doom/death metal teemallisen tupla-albumin läpi.

Vaikka Black Sun Aeonin debyytin ilmestymisestä on kulunut aikaa vain vuosi, on Routa kokonaisuudessaan sopivalla tavalla erilainen albumi edeltäjäänsä verrattuna. Talviaamuksi ja Talviyöksi nimettyjen puolikkaiden yhteisinä perustuksina toimii raskas, melodinen ja tunnelmallinen doom/deathiin taipuisa metalli, jossa kuullaan varsinkin levyn toisen puolikkaan varrella viitteitä myös black ja dark metallin suuntaan. Tuomas Saukkosen pitäessä huolen sekä kaikista soittimista että takuuvarmasti toimivista mörinöistä, kuullaan levyllä muita tahoja ainoastaan Mikko Heikkilän puhtaiden laulujen ja Janica Lönnin naislaulujen verran, mikä tekee levylle jo lähtökohtaisesti pientä eroa Darkness Walks Beside Men huutajakatraaseen.

Roudan ensimmäinen puolikas, Talviaamu, jatkaa pääpiirteillään Darkness Walks Beside Men hyväksi osoittamaa linjaa. Kappaleet etenevät pääasiassa hitaasti tai keskitempoisesti, muhkeat kitaravallit takaavat painostavuuden, kitaramelodiat luovat päälle ne selvimmät koukut ja hyytävät koskettimet korostavat levyn teeman mukaista tunnelmaa. Jo Talviaamun ensimmäinen kappale Core of Winter kertoo hyvin mistä on kysymys ja Sorrowsong, Wreath of Ice ja lyijynraskas Cold hyödyntävät samoja vahvuuksia. Sen sijaan vahvasti kasvava Frozen, suomeksi vokalisoitu Routa ja katatoniamainen Dead Sun Aeon naislauluineen laajentavat sovituksia, tempoja ja tunnelmia juuri niin paljon, ettei yksipuolisuudesta tai tasaisuudesta voida puhua.

Kuten albumin teemaan sopii, edustaa toisella levyllä kuultava Talviyö vielä ensimmäistäkin osaa karumpaa antia. Jos mahdollista, ensimmäisen levyn melankolinen ja hyytävä tunnelma muuttuu toisella levyllä vieläkin ankarammaksi ja rujommaksi, kun sirkkelimäisemmät riffit, takovammat kompit, hieman äärimmäisemmät mörinät ja hillitymmät koskettimet korostavat ennenkuulematonta puolta Black Sun Aeonista. Myös Talviyöltä voi löytää Funeral of Worldin, Wandererin ja The Beastin tavoin raskaasti runnovia kappaleita, mutta pääpaino on Riverin polveilevuuden, Frozen Kingdomin viiltävyyden, Silencen hypnoottisuuden ja Apocalyptic Reveriesin akustisuuksia myöten selvästi äärimmäisemmässä päässä sävellyksien kirjoa.

Toisin sanoen Routa on koko kaareltaan perusteltu ja oikeastaan jopa yllättävän hyvä tupla-albumi. On nimittäin pakko myöntää, että ennakkoon ajatus näin pitkästä albumista Black Sun Aeonin suunnalta hirvitti, mutta kun Routa ei lopulta sisällä ainuttakaan kappaletta jonka lähtisi vahvoin perustein pudottamaan levyltä, ei auta liiemmin valitella. Toki levyllä on mukana joitakin keskenään aavistuksen samankaltaisia sävellyksiä, tekijälleen tuttua melodiakieltä viljellään runsaasti ja levy ei välttämättä edusta lajissaan sitä äärimmäisintä mahdollista päätä, mutta yhtenäisesti kantava ja silti monipuolinen tunnelma ei päästä otteestaan. Tuloksena kun on todella vangitseva ja kiehtova albumillinen kylmää viimaa suoraan pohjolan perukoilta.

Eräänlaisen vahvistuksen Roudan laadusta antaa lopulta se ajatus, kuinka sen molemmat puolikkaat olisivat kyllä hyviä albumeja vaikka erillisinä julkaisuina, mutta nimenomaan tupla-albumin mitassa sekä Talviaamu että Talviyö tukevat toisiaan ja saavat aikaiseksi yhdessä vielä paremman kokonaisuuden. Routa olisi kenties voinut olla jopa vielä monipuolisempi ja äärimmäisempi albumi, mutta jo tällaisenaan sekä Tuomas Saukkonen että Black Sun Aeon osoittavat taas kerran, ettei suuren määrän tarvitse välttämättä tarkoittaa heikkouden peittelyä.