Doro Pesch, tuo Düsseldorfin laulava taskuvenus, teki nipun liki klassista materiaalia Warlockin keulilla 1980-luvulla. Oma kiinnostukseni daamin soolouraa kohtaan lopahti jo parin ensimmäisen levyn jälkeen. Ne kun olivat melkoisen vaisuja bändilevyihin verrattuna. Niinpä pääsen ruotimaan Fightin uusintapainosta tuorein korvin.

Odotuksia ei ollut, mutta siltikin levy on huono. Vaikuttaa siltä, että Doro on yrittänyt epätoivoisesti ryhtyä rankaksi ja ettei biisimateriaalia juuri ole ollut käytössä. Fight sisältää liian monta monotonista rymistelyä, jossa ei tapahdu yhtään mitään. Nämä niin sanotut biisit on pääsääntöisesti venytetty turhan pitkiksi, ikävystyminen on päällimmäinen tunne liian varhaisessa vaiheessa. Gene Simmonsin sommittelema Legends Never Die onnistuu kohtuullisesti. Huolellisemmalla toteutuksella sen kertosäe saattaisi olla jopa tarttuva. Tällaisenaankin jotain melodian tapaista on havaittavissa. Jean Beauvoir on jeesannut useammassakin kappaleessa. Näistä mainitsemisen arvoinen on Salvaje, johon kaiken rytinän päälle on Chris Caffery vieraillut kitaransa kanssa kehittämässä ihan mukavan koukkuisen kitarakuvion. Osa sanoituksesta on espanjaksi. Hyvä, että kansivihkosessa on sanat. Doron mölinästä kun ei voi olla varma, millä kielellä laulua laulaa.

Wild Heartin kirjoittamisessa puolestaan on käytetty Russ Ballardin asiantuntemusta. Mahtaa tätä muutaman hard rockin isoimman hitin kirjoittanutta veteraania hävettää Doron ja apupoikien (paino yhdyssanan osalla apu) toteutus. Ihan hitin kuuloinen veto tulkitaan levyn yleisilmeen mukaisesti rymistellen, mutkat oikoen ja muutenkin välinpitämättömästi. Peter Steelen vierailu Descentin kimppavokaaleissa vuorostaan aikaansaakin jo epäuskoista ihmetystä. Ei miehen itsensä takia, vaan lopputuloksen. Steele tunnelmoi omaan tyyliinsä, samoin kuin Doro, joka laulaa samoja sanoja yhtä aikaa. Kun tähän yhdistetään vielä mitäänsanomaton sävellys miten kuten läpi rämmittynä, saadaan aikaan jo tahatonta hauskaa. Jos ei tietäisi laulajatarta ja hänen tähänastista uraansa mitenkään, kyseisen perusteella voisi luulla kyseessä olevan vitsin. Siis minkä takia neiti Pesch ei ole hankkiutunut eroon aksentistaan, kun on kuitenkin jo tätäkin levyä tehdessä ollut kuvioissa sentään miltei 20 vuotta? Toisekseen myöskään ajoittain otetut laulutunnit voisivat tuoda uskottavuutta tulkintaan. Niin tämän biisin kuin koko levynkin rankempien biisien ongelma on se, ettei laulu tahdo tavoittaa nuotin kuin ohimennen. Rauhallisimmissa kappaleissa onnistumisprosentti on huomattavasti suurempi. Yliyrittämisen makua siis. Ulkopuolinen tuottaja olisi saattanut auttaa tähän, oma apu ei aina ole se paras apu.

Fight on ns. tuotettu Doron ja muutaman bändiläisen toimesta ja se valitettavasti taitaa olla suurin syy kokonaisuuden surkeuteen. Uusintajulkaisuun on löydetty viisi bonusbiisiä. Niistä Untouchablessa soolokitara soi paremmin kuin koko aikana tähän asti. Tourjour Pour Gasner jatkaa samaa linjaa, siinä on napakka riffi ja semi-tarttuva kertsi, josta tulee Warlock mieleen. Miksi tällaisia ei ollut enempää... eikä yhtään varsinaisen levyn biisien joukossa. Loput kolme bonusta ovat akustisia. Jos joku on aina havitellut kuulevansa hitaan akustisen version Breaking The Law’sta saksalaisella aksentilla vedettynä, niin tässäpä olisi! Ilman Lita Fordin Wicked Wonderlandia sanoisin Doron vieneen vanhalla maineella ratsastuksen äärimmäisyyksiin, mutta nyt häviö tulee rinnanmitalla. Omaan tuttavapiiriini kuuluu useampiakin ihan tervejärkisiä aikuisia miehiä, jotka fanittavat Doroa hullun lailla. Tämän tekeleen perusteella on syytä epäillä, ettei asialla ole tekemistä musiikin kanssa.