Jaaha, se on sitten saanut nimen näemmä tämäkin trendi. Töhöhiuksisten hurrikollien kasarihardrock tunnettakoon tästedes siis nimellä "New Wave Of Swedish Sleaze". Ilmiön harjalla patsastelee tätä nykyä Crashdïet, mutta nyt on aika uuden kuninkaan, malmöläisen Crazy Lixxin. Ryhmän omakustannedebyytti Loud Minority  kiipesi Ruotsin hardrock-listan kakkoseksi ja varmaan ihan ansaitusti, sillä ainakin tämä uusi albumi on niin järjettömän kovaa tavaraa, että sen jokusen biisin, mitä olen uutta Crashdïetiä kuullut, ei haittaa vaikken enempää kuulisikaan. Grunge-fanit ja Aqua Net -hiuslakalle allergiset painukoot nyt siis huitsiin, sillä törkeän kova New Religion yhdistää hair metalin kaikki parhaat puolet samalle platalle ja onnistuu tuomaan vuoden 1987 tähän päivään. Nyt on tyrkyllä kovempaa tavaraa kuin H.E.A.T.:in ja Reckless Loven debyytit. Reebokit kohti laipiota, nyt ei tingitä hittikertseistä!

Matto vedetään kuulijan alta heti etuovella. Vanhalenmaisen Rock And A Hard Placen pääriffi voisi olla Eddien itsensä kitarasta lähtöisin ja kertosäe lainaa RATTin debyytin kikkoja. Aerosmithmäisen bluesyllä kitarariffillä venkoilevan My Medicinen  tahallisesti lespatut stemmat ja laulumelodia puolestaan kirjoittelevat velkakirjoja Def Leppardille. Lupaava alku on kuitenkin vasta lämmittelyä levyn varsinaista tykkiä varten.

Hard rock halleluja soikoon, sillä otsasi hiessa ja niskakarvat tanassa pitää sinun tästedes 21 'Til I Die päivittäin kuunteleman. Väitän, että kukaan, Crashdïetin Riot In Everyonea lukuunottamatta, ei ole kirjoittanut Skid Row'n päivien jälkeen näin tautisen toimivaa, ajatonta ja tekijöidensä sukupolven uhmakkuuden hard rockiin tiivistävää taistelulaulua. Kuulijaa pillistä kiinni ja niittihanskalla turpaan: täydellinen tukkaheavybiisi, jolla tulen rääkkäämään jokaista kuuloetäisyydelle eksyvää tulevat kuukaudet. Se on jengisota now baby!

Äärimelodinen ja imelä Blame It On Love  pokkaa Cutting Crew'n I Just Did In Your Arms -hitille. Andy Dawson lataa pieteettiä tirisevään vonkaukseen täyslastillisen tyylitajuista kitarointia ja solisti Danny Rexon näyttää laulajankynsiensä terävyyden. Fiilis ei kun kuumenee heavymmän Road To Babylonin myötä, jossa kaksikärkistä hyökkäystä johtavat aggressiiviset riffit ja takapotkuinen hi hat, kuten kunnon hardrockissa kuuluu. Pakit kuorruttavat liekehtivä kitarasoolo ja ihanan kliseiset laulustemmat. Children of the Cross  puolestaan mallintaa hämmentävän hienosti White Lionia, yltäen lähes esikuvansa kitaroinnin tyylikkyyteen. Ozzymaisen The Witching Hourin Jake E. Leemäiset riffit potkivat munaskuut aataminomenan viereen. Lock up Your Daughter hyökkää silmille lehmänkello ja mullikuoro keulillaan kuin Cinderellan Shake Me. She's Minen kohdalla hauskanpito karkaa koomiseksi, sillä poppisbiisi voisi olla vaikka Norjan Wig Wamin ohjelmistosta. Tarttuva kappale, mutta Sweet/Slade-lähestymisineen, kapakkapianoineen ja boycottmaisine torvineen liiankin riehakas levyn muiden biisien rinnalle. What of Our Love on jousitaustoineen iso ja dramaattinen kuin eräskin Aerosmith-leffaballadi, mutta turhan klisenen selkäpiissä toimiakseen. Alle minuuttisessa banjovälisoitto Desert Bloomissa soi kuivasta nimestä huolimatta lähinnä louisianalainen räme ja biisi saattelee yleisön cajun-maisemaan, jossa Voodoo Womanin blueshardrock yhdistelee Danger Dangeria ja Cinderellaa päättäen typerryttävän hittikimaran hieman omituisissa tunnelmissa.

Crazy Lixx on parhaimmillaan niin hyvä, että sen pitäisi oikeastaan olla laittomien nautintoaineiden listalla. New Religion ei tuo ilmaisukeinoiltaan kapeaan genreen mitään uutta, mutta se pieksää biiseillään paitsi kaikki aikalaisensa, myös noin 95 prosenttia kaikesta muusta ikinä kuulemastani tukkahevistä, jota - sivumennen sanoen - on ihan mainittavaksi asti. Selkeästi kalkattava ja sähisevä haitsu erottuu tahdittaen kaiken muun. Rumpusoundit ovat virveliä myöten läskit ja tukevat bassottelua. Rytmikaksikko pitää soolosoitinten & vokalistin tiimiin sopivaa hajurakoa. Dawsonilla on omintakeinen ja erottuva kitarasoundi ja hemmo tekee seipäänsä varressa mahtavaa jälkeä; soolot palvelevat biisejä ollen tyylikkään melodisia, mutta tilussakin lähtee jos tarvitsee. Rexonin käheän miehekäs laulusoundi soi kaikilla korkeuksilla ongelmitta ja koko ajan armottomalla fiiliksellä.

Albumin pöyristyttävä taso ei notkahda kuin vasta viimeisessä biisissä ja sekin on makuasia, itse kun olen aina jonkin sortin bluesallergiaa potenut. Biisistä toiseen hurripojat pistävät pystyyn sellaiset zumbat, ettei moisia löydy tv-shopistakaan. Eikä tässä vielä kaikki! Annamme hair metal -faneille 30 päivän tyytyväisyystakuun - ellei Crazy Lixx vie totaalisesti sydäntäsi 30 päivän sisällä, maksamme sinulle ajanvarauksen korvalääkärille!