Lippa pystyyn, skeitti alle ja S.O.D. soimaan! Siinäpä ensimmäisiä ajatelmia Final Assaultin menosta. Tämä suomalainen viisikko näyttää tulevan selkeästi HC-puolen varjoisilta kujilta, mutta kuten tiedämme, jokaista kunnon hooseetyyppiä varjostaa metallimenneisyys, ja niinpä yhtyeen tiukalta debyytiltä löytyy rutkasti thrash-riffejä, crossover-menoa ja muutenkin ytyä 80-luvun lemua.

Kun kymmenen biisiä vedetään purkkiin 19 minuutissa, on selvä, että mihinkään progeiluihin ei jää aikaa. Tempovalikoimasta löytyvät tahdit mossaava, rullaava ja hakkaava, ja näillä Final Assault saakin pieksettyä itsensä hyvään menoon. Muutamaan kertaan biisiin saadaan ujutettua jokin herkullinen jippokin kuten Alive Undeadin bassottelu tai zombitribuutti All Flesh Must Be Eatenin taustahuudot. Soundipuolella mennään rapsakan kasarisoundin hengessä, joka joskus ehkä kaipaisi lisää tukevuutta. Nauhoitussessioissa käytetty vintage-henki kuitenkin toimii: yhden viikonlopun aikana nauhalle veistelty levy huokuu tekemisen intoa, ja laulaja Jänölläkin on mesoamisessaan sopivan hikinen tunnelma.

Ehkä Final Assaultin menoa etenkin Suomen kamaralla varjostaa hieman Delta Force II:n loistava ja parikin piirua ilmeikkäämpi ja sitä kautta parempi Personal Vietnam, sillä nämä kaksi bändiretkuetta kulkevat aika lailla samoja polkuja. Toisaalta taas itse perusjuuri kummallakin on siellä syvemällä, joten turhia analyyseja munasta ja kanasta on tähän vetää. Final Assault on ärhäkkä ja mukiinmenevä esikoislevy, jonka moshpartit ja mättökohdat leimahtavat varmasti varsinaisiin liekkeihin vasta live-tilanteessa.