Mitäpä sitä kieltämään: liian monen eri genrekunnan sekoitukset kuulostavat aina oletusarvoisesti tuhoon tuomituilta, ainakin allekirjoittaneen aiempien kokemusten perusteella. Tällä kertaa ei voi syyttää edes ennakkoluuloja, sillä levykin ehti pyörähtää jo useamman kerran läpi ennen saatekirjeen vilkaisua. Joten miltä vaikuttaa levy, jonka genreksi on arvottu sanahirviö: Black-death-doom-prog metal?

Mikä kenties surullisinta, esitetty tyylilajien salaatti ei ole edes harhaanjohtava. Black metal -piirteitä liki 70 minuuttia kellottava A Bleak Reflection ei juuri sisällä, mutta melodista ja kokeilevaa doom/death -vyörytystä kylläkin. Levyn todellisuudesta progressiivisuudesta voi toki olla montaa mieltä, mutta ehkä tässä genressä joitain bändin käyttämiä riffejä voidaan moisiksi kutsua.

Levyn suurin ongelma rakentuu muna vai kana -kysymyksen hengessä. Tulivatko ensin vähemmän hyvät biisit ja sen myötä epäonnistunut genresekoitus vai rakentuiko kappalekokonaisuus tyylilajien toisiinsa vatkaamisen hengessä? Vastauksesta oikeastaan viis, mitään kovin kaksista kuultavaa De Profundis ei genrepuristeille tarjoa. Eipä sillä, eiköhän joillekin tällainen etäisesti wanhaa My Dying Bridea muistuttava platta kuitenkin maistu.

Itse soundipuoli on biisitarjontaa paremmalla mallilla raskainen kitaroineen ja jykevine rumpuineen. Laulajan örinäjälki on hyvää antia, mutta (vähäiset) rääkynäosuudet olisivat saaneet jäädä kokonaan pois. Vaan eipä kelpo tuotantokaan riitä pelastamaan hyvien biisien puutteesta kärsivää levyä, etenkään näin ylimitoitetulla kestolla. 70-minuuttia keskinkertaisuutta on vain, yksinkertaisesti, liikaa. Ainakin näille korville.