At The Soundawn esittelee ensimmäisenä itsestään perspuolen. Avausraita Mudra: in Acceptance And Regret astelee ensin suurin piirtein Isismäisen pönäkästi, mutta keventää askellustaan sitten selkeästi mielenkiintoisempaan, ilmavampaan ja paikoin myös kokeilevampaan suuntaan. Niin avausraidan kuin muutaman muunkin biisin kevyemmät osuudet muistuttavat itse asiassa The Mars Voltaa niinä hetkinä, kun se ei yritä epätoivoisesti olla maailman äkkiväärin bändi. Parhaiten tähän fiilikseen ylletään avausraidan lisäksi Hadesissa, joka ei viipyilevyydestään ja saksofonin uneliaasta soinnista huolimatta kuulosta tylsältä.

Kakkosraidassa heittäydytään vuorostaan maisemiin, joissa Cult of Luna saattaisi tuntea olonsa kotoisaksi, mutta myös tämä kappale harhautuu hienon ja semi-kakofonisen puhallinväliosan verran omalle polulleen. 7th Moonin ja etenkin Caofedianin kohdalla huomaa valitettavasti kuitenkin sen, että levyn täydeltä ei italialaisbändi näytä pystyvän säveltämään relevantteja fiilistelykohtia. Ja ne vähän rankemmat post-metalliset hetket eivät tunnu rehellisesti sanottuna edes hetken vertaa oleellisilta.

Tavanomaisimmillaan At The Soundawn ei siis ole erityisen tehokas. Kokeilevampina hetkinä se tyytyy välillä myös pikkunättiin näpräämiseen, eikä tuolloin saa tönäistyä kappaleita kunnolla liikkeelle. Jopa levyn kenties kokonaisvaltaisin biisi Black Waves meinaa keskivaiheilla uuvahtaa pahanpäiväisesti. Jos yhtye kasvatteleekin biisiä hieman vaivalloisesti, ei se myöskään lopulta pysty irrottamaan kappaleesta sen täyttä potentiaalia. Yritti Shifting sitten olla kuinka fiilistelevä ja kiireetön levy tahansa, piilee sen suurin vajavaisuus ehdottomasti intensiivisyyden puutteessa.