Burzum. Yhden miehen "yhtye", joka on herättänyt vuosien saatossa mielipiteitä - milloin musikaalisista, milloin ulkomusiikillisista syistä - suuntaan jos toiseenkin. Ja herättää yhä vuonna 2010. Eikä ihme, sillä onhan Kristian "Varg" Vikernesin luomuksessa puhuttavaa, kuten on herran itsekin suhteen. Kirkon polttamista, murhaa, natsismia, "rationaalista rasismia" ja mitä vielä. Niin, eikä varmaan tule unohtaa sitä (norjalaisen) black metalin kulmakivibändinä olemista. Eittämättä Burzum on yhden miehen bändinä yksi eniten genreensä vaikuttaneista bändeistä, eikä tällaisen tapauksen paluusta ole koskaan helppoa kirjoittaa levyarviota.

Belus on kuin koulukirjaesimerkki käsitteestä "jeesuslevy". Siis albumista, jonka ilmestymistä on odotettu kuin itse Jeesus Nasaretilaisen toista tulemista (ja väittäisin jopa, että leiriin katsomatta). Miten ihmeessä suhtautua "oikein" sellaisen artistin levyyn, jonka edellisestä levytyksestä on yli vuosikymmenen aikaa, ja vielä tarkentaen: jonka edellisestä metallilevystä on miltei puolitoista vuosikymmentä aikaa? Aivan kuin tämä ei riittäisi, tuo tätä edeltävä metallitäyspitkä, Filosofem, on joillekin sitä parasta Burzumia kautta aikain. Miten moisen tekeleen jälkeen voisi mitään odottaa pettymyksiä tuottamatta? Oikea vastaus lienee "neutraalisti", kuten muitakin, mutta eihän se tällaisen levyn ja artistin kohdalla ole mahdollista. Eihän?

Ei ainakaan minulle. Odotukset ovatkin kulkeneet pelonsekaisesta pettymykseen valmistautumisesta toiveikkaiseen, jopa naivistiseen toivonkipinään uudesta Filosofemista tai Hvis Lyset Tar Oss -levystä, vaikka jo järki sanoo sellaisen olevan täysin mahdotonta. Voiko kuitenkaan mikään olla mahdotonta ristiriitaisuuksien miehelle, herra Varg Vikernesille, joka on muokannut norjalaista black metalia teoillaan ja teoksillaan kenties enemmän kuin kukaan muu yksilö ikinä? Burzumin merkitys skenelle ja sen ulkopuolelle on sanoinkuvaamaton, joten jonkinlainen ylösnousemus on Belusin kautta tapahtunut.

Musikaalisesti Belus on, ainakin minulle, positiivinen yllättäjä. Se on toisaalta tuttua ja tervetullutta Burzumia, mutta myös sopivasti uusiutunutta sellaista. Se ei ehkä ole odotetunlainen vapahtaja, mutta yhtä kaikki se on laadukas oman genrensä tekijä. Kokonaisuutena Belus on enemmän kuin kelpo jatkaja Vikernesin aiemmalle tuotannolle.

Lyhyen intron perään käynnistyvä kappale vie kuulijansa tunnelmiltaan HLTO:n ja Filosofemin maisemiin, tai oikeastaan vielä hieman pidemmälle. Etenkin levyn alkupuoli on kuin tuttua yhdistettynä uuteen, mutta sopivassa balanssissa. Synkeä tunnelma, omintakeiset melodiat ja miellyttävä, mutta aiemmasta erilainen rääkynöinti yhdessä puhtaiden laulujen kanssa ovat nautinnollista kuultavaa. Sydäntä lämmittävät haikeat kitaramelodiat keskitempoisen ja samalla yksinkertaisen rumputyöskentelyn saattelemana. Eihän tästä voi olla pitämättä.

Mielestäni levy käy heikoimmillaan puolivälissä, kappaleiden Kaimadalthas' Nedstigning ja Sverddans tietämillä, jotka ovat kyllä omalla tavallaan nekin hyviä kokonaisuuksia, mutta jollain tavalla sitä levyn vähemmän hyvää päätä. Sen jälkeen tuotos nouseekin uusiin ulottuvuuksiin, sillä nostaisin Keliohesten-sävellyksen yhdeksi parhaita Burzum-biiseistä kautta aikain, tai ainakin tämän levytyksen kärkeen. Myös tasaisen vahva tunnelmointi tuosta loppuun asti on niin timanttista jälkeä, ettei Belusiin yksinkertaisesti voi suhtautua pettyneesti.

Soundeista ehti olla itkua internetissä jo paljon ennen levyn ilmestymistä, mutten kuuna päivänä keksi miksi. Belusin terävä ja valittava kitarasoundi on enemmän kuin paikoillaan, eikä muukaan osa tuotannosta tuota pettymystä. Vargin ääntely on toki muuttunut Filosofemin ajoista, mutta ei niinkään huonompaan, ainoastaan erilaiseen suuntaan. Osaset loksahtavat paikoilleen paremmin kuin hyvin.

Vaikka kuuntelukertoja on jo takana useampi, näitä tulee tämän levyn kohdalla vielä paljon lisää ja vasta vuosien päästä tähän levyyn osaa suhtautua osana Burzum-kaanonia. On selvää, että yhtyeen fanille levy näyttäytyy kuitenkin hyvin eri valossa kuin jollekin satunnaiselle Burzum-kuuntelijalle, aivan kuten muidenkin merkittävien yhtyeiden kohdalla - eikä tässä tietysti mitään väärää olekaan. Burzum-faneille Belus on itsestäänselvästi pakollinen tutustumiskohde, mutta en näe miksei levy ansaitsisi mahdollisuutta laajemminkin - onhan kyseessä kuitenkin itse Burzum, ja se on paljon se.