Odotin kuulevani japanilaisittain kieroutunutta, mutta siltikin vahvasti, jopa liiallisessa määrin Misfits-vaikutteisiin nojaavaa horrorpunkkia. Toisin kävi.

Jo minimalistisen elektroninen intro Schiz-ism I tekee selväksi, että nyt liikutaan toisenlaisissa maisemissa ja tätä havaintoa vahvistaa perinteisten rock-instrumenttien ja ohjelmoinnin ristisiitos Hazard, joka teollisessa toistuvuudessaan, takovassa rytmissään ja laulullisessa raakuudessaan onnistuu kyllä ampumaan etätainnuttimen kuulijan rintaan, mutta lähimmät vertailukohteet ovat pikemminkin Ministry tai Die Krupps kuin minkään sortin kauhupunk tai deathrock. Onnistunut ja todella odottamaton biisi yhtä kaikki ja kun pitää mielessä, että Balzac on tarponut musiikillista taivaltaan jo vuodesta 1992, lienee luontevaa antaa uusille sävyille tilaa, eikä Misfitsiäkään, kaikessa ylivertaisuudessaan, jaksa ehkä tunkea enää jokaiseen rakoon. Myös tuottajana toiminut The Mad Capsule Markets -basisti ja ohjelmoija Takeshi Ueda on varmasti osaltaan ollut vaikuttamassa musiikin koneellisempaan ilmaisuun.

Paradox jatkaa samoissa maailmoissa, mutta hiukan rennommin ja ”yllättävällä” mainstreamkertsillä varustettuna. Varsinaisia punk-vaikutteita kuullaan muutaman sekunnin verran ns. bridgessä. Eipä välity juuri kauhukaan, paitsi ehkä tahattomasti lievistä nu metal -viboista johtuen. Rumpali vetää sen verran tiukasti, että homma pysyy silti kasassa.

Spiralissa voi teknoblastbeatin, surinan ja suoran huudon taustalla kuulla kaikuja rockabillystä. Ensimmäinen etäinen muistutus yhtyeen Misfits-fanaattisuudesta! Vocoderit ja duurikertosäkeet vievätkin sitten jo täysin toisiin tiloihin.

Space Vampire In Silence Noise on varsin omalaatuinen sekoitus edellä jo tutuksi käyneitä elementtejä: hakkaavaa rytmiä, hyvin piilotettuja punk-mausteita, uutena tulokkaana tosin pari kiertoa Rancid-skeidaa. Nyt seos on jo niin sekava, ettei siitä saisi selvää, edes Tamara Maunonen.

The Eyes (That See What Isn't There) on kieltämättä johdonmukainen jatko, mutta nyt alkaa kaipaamaan jo levyn alkupään raakuutta. Kaksiosainen pop-kertosäe poreilee kauniisti, mutta hiukan väärässä biisissä.

Levyn päättää minimalistinen ja hidas loppusoitto Schiz-ism II, joka käytännössä jatkaa siitä mihin intro jäi. Goottiurkuja, robottien puhetta, ”sadistista” naurua vähäeleisen teknotaustan päällä. Nämä ovat levyn parhaat hetket Hazardin ohella. Levyn päätös on siis onnistunut, vaikka käyrä muuten olikin laskusuhdanteinen.

Kiitosta ansaitsevana seikkana on alleviivattava, että kone- ja rumpupohjat ovat parhaimmillaan todella rajuja. Paikoitellen kokonaisuus kuulostaa siltä kuin vakavasti häiriintynyt rumpali olisi liittynyt Antti Tuiskun pop-punk –yhtyeeseen.

Levyllä on HETKENSÄ ja se etenee kaikessa sekavuudessaan siltikin selkeänä kaarena, jolla on alku, taitekohta ja päätös, mitä ei usein EP-levyistä pääsee sanomaan. Ikävä kyllä jälkimaku on vahvasti mätämakea ja kertosäkeiden raivostuttavia rallatuksia ei meinaa saada mielestään pois. Kun ne ajan myötä vaipuvat unholaan, ei niiden alta paljastu mitään kovin lähtemätöntä vaikutusta.

Kylkiäisenä tuleva DVD tarjoileekin sitten huomattavasti vahvemman elämyksen niin määrän kuin laadunkin suhteen. EP:n nimibiisin videon lisäksi mukana on itsenäisestikin julkaistu Hatred Lies Deep Inside -kokonaisuus, jossa koko Hatred: Destruction = Construction -albumi (2008) saa visuaalisen muodon, piilobiisejä myöten ja yhdellä bonuksella varustettuna.

Paradox-videolla bändin NYHC-estetiikka antaa biisille ja jopa sen radioystävälliselle kertosäkeelle toisenlaisen, miltei uhkaavan kontekstin. Homma toimii paljon paremmin kuin vain levyltä kuultuna! Bändissä on räjähtävää energiaa. Samaa kamaa kierrätetään trailer-pätkässä, joka kaikessa tehokkuudessaan onnistuu antamaan EP:stä ehkä liiankin hyvän kuvan.

Jos EP ei täysin vakuuttanut biisiaineksellaan, laajentaa Hatred Lies... kuvaa ansiokkaasti. Musiikillisesti liikutaan puhtaammin punkin ja rajun ”indien” maailmoissa ja toisin kuin pelkäsin videot ovat varsin näyttäviä ja tyylikkäästi toteutettuja, lukuunottamatta kolmea Burg Greifensteinissa kuvattua pätkää, Frankenstein's Walk, Tomorrow Never Comes Justice ja Pity And Hatred, joista kaikista välittyy samanlainen väkinäisyys. Syytä tämän kolmikon heikkoon tasoon ei varmaankaan kannata etsiä ainakaan niiden kuvaajasta (ja oletettavasti myös ohjaajasta) Takayuki Yamadasta, joka on tallentanut valtaosan muistakin videoista. Pikemminkin voisi arvella kyseisen kuvauspaikan tai ajankohdan tuoneen mukanaan vastoinkäymisiä ja huonoa karmaa. Perinteinen ”Saksa on paska maa” –selityskään ei toimi, koska muutenkin videot on enimmäkseen tehty siellä, paria Japanissa kuvattua lukuunottamatta.

Kohokohtia musiikillisesti ovat helvetin hyvä, hidas ja synkkä intro The Shadows Of Daybreak I, jonka maailmoihin palataan vielä lopussa, hämmentävän lyhyessä The Shadows Of Daybreak II:ssa. sekä industrialmetallisen raaka Distraction ja tehokkaassa toistossaan Helmetin ja melodisuudessaan miltei J.M.K.E:n mieleentuova Destruction=Construction, joka onnistuu liittämään edellä mainittuihin musiikillisiin kuvastoihin vielä hitusen psykoottista surfmusiikkiakin. Myös Paranoia liikkuu raskaissa ja raaoissa tunnelmissa ja sisältää puhdasoppisen heavy metal -soolonkin. Punk-asteikolla rajummalla osastolla operoivat Dakedo Sonna Hibi-No Naka-De Boku-Ha ja Momentary Degeneration. Jälkimmäisestä löytyy sitä Misfitsiäkin ja jopa Metallican One:n mieleen tuova väliosa.

Vanhat vaikutteet yrittävät puskea esiin myös Frankenstein's Walkissa joka alkaa lupaavasti doomahtavalla riffillä, mutta lässähtää outoon punkpopmetal/duurikertsisekoiluun ja laiskaan misfitsbillyyn, jonka alakuloisuutta fiilikseltään väkinäinen Greifenstein-video korostaa. The Howling Wolfissa, jossa palataan The Shadow Of Daybreakistä tuttuihin Westerwaldin hiukan aneemisiin kuvausolosuhteisiin, yhtye on ulkoisesti jo 85% Misfits-tunnelmissa. Vain ”cool” basisti on kieltäytynyt sonnustautumaan täydelliseen luuranko-uniformuun. NYHC-huivi pysyy päässä ja aurinkolasit silmillä ja tatskojen pitää luonnollisesti näkyä kans. Videon alussa kiltinnäköinen koira tallustelee hämmentyneenä metsässä, hellyttävän surullisesti ulvoen. Tämä sympaattinen visuaalinen polttomerkki onnistuu häivyttämään itse biisin jotenkin taka-alalle.

Tomorrow Never Comes on suht ok teinipoppunk, mutta video on yksinkertaisesti ilmaistuna typerä, eikä natsaa yhtyeen olemukseen tai ainakaan tähän kokonaisuuteen. Tönkkö tunnelma jatkuu Justice, Pity And Hatredissä. Biisi itsessään on täysin kelvollista melodista Bad Religion -punkkia.

Popimmalla sektorilla pisimmän korren vetää Hurt, joka on pirteää ja nopeaa pop-punkkia, helvetin hyvin soitettuna! Hivenen lällympää osastoa edustaa Pray, mutta siitäkin sentään löytyy hyvä melodia. Swallow The Darkista ei mitään hyvää sitten oikein löydäkään. Suht kauhea esitys.

Lopputekstien jälkeen kuullaan ja nähdään Hikari-Naki Sekai, eli käsittääkseni albumin piiloralli World Without Light. Biisi eroaa tunnelmassaan muusta materiaalista, ollen aika puhdas J-rock balladi. Videon aamun ja yön-tunnelmat ovat kuvattu harvinaisen kauniisti. Hieno teos kaiken kaikkiaan.

Bonusvideolla Wall yhtye esittää tribuuttinsa suvaitsevuuden nimeen liputtavalle jalkapallojoukkue St. Paulille. Herää kysymys kuinka perehtyneitä japanin punkit ovat saksalaiseen jalkapalloiluun, mutta se lienee sivuseikka.

Tiukan linjan HC-punkkareille tämä kokonaisuus nyt ei taida kovin paljon antaa, mutta popimpaan punkkiin perehtyneille sitäkin enemmän. Misfits-vivahteita ei tosiaan tahtonut löytyä, mutta posiitivisena yllätyksenä mukana oli muutama yllättävänkin rankka industrialjyystö. Pisteet myös siitä, että Danzig-imitaatioista ei ollut tietoakaan.

Varsinaista CD:tä voinee suositella nuoremman polven industrial metal tms. diggareille. Itse menin sen kanssa hiukan metsään, mutta aion silti tsekata tilanteen tullen yhtyeen varhaista tuotantoa, joskos sieltä tosiaan löytyisi luvattuja Misftits ja jopa Samhain-fiiliksiä.

Balzacin alkuperäisenä julkaisijana toimiva erittäin laadukas Diwphalanx Records on varmasti omiaan rohkaisemaan joitakin lukijoita tutustumaan yhtyeeseen jo pelkästään levy-yhtiön perusteella ja mikäpä siinä, kunhan ymmärtää olla odottamatta yhtiön hevi- ja psykedeliaympyröissä tunnetummille nimille ominaisia taajuuksia ja outouksia. Omalla tavallaan outo on toki tämäkin orkesteri.

CD: 6½/10 ja DVD: 7½/10