DISCLAIMER: Allaolevalta levyarvostelulta on turha odottaa analyyttistä kritiikkiä.

Savatagella on tämän fanipojan elämässä niin suuri rooli, etten tiedä edes mistä aloittaisin. Alunperin hurahdin floridalaisesta pikkukaupungista, Tarpon Springsistä tulevaan Savatageen ja erityisesti sen karismaattisen keulakuvan Jon Olivan sielua raastavaan tulkintaan kuultuani Sirens-biisin radiosta loppuvuodesta 1983. Siitä saakka olen seurannut yhtyeen tekemisiä uskovaisuuteen verrattavalla antaumuksella. Tulipa elämässä eteen hyviä uutisia tai lunta tupaan, aina mm. Power Of The Night, Hall Of The Mountain King, Gutter Ballet, Summer's Rain, Tonight He Grins Again, When The Crowds Are Gone, Believe, Edge Of Thorns, All That I Bleed, Alone You Breathe  ja Handful Of Rain ovat palvelleet niin nuoren miehen itsevarmuuden rakennuspalikoina kuin ainoina ikkunoina suurimpien surujen synkimmissä huoneissa. Savatage on yksi elämäni soundtrackeista - kenties niistä tärkein. Savatage on MINUN bändini - se bändi, jonka logo on kaiverrettu kouluaikaisella harpilla pulpetinkannen sijasta sieluun. Vielä kuolemaa tehdessänikin tahdon kuulla Believen vielä kerran.

Vain keskimääräistä kiinnostavampana aikansa jenkkiheavyryhmänä korviini ajautunut Savatage kasvoi pitkän aikaa lineaarisesti oman musiikkimakuni kanssa. The Dungeons Are Callingin, Sirensin ja Power Of The Nightin suoraviivainen heavy vetosi koltiaiseen, mutta jokseenkin samaa tahtia kuin luupäinen kolli oppi vuosien myötä arvostamaan musiikissa hienovaraisempiakin sävyjä, Savatage kehitti ilmaisuaan monimuotoisemmaksi. Jon Olivan sielukkaan pianonsoiton ja stemmalaulun kasvattaessa roolejaan, yhtyeen moniääniharmonioiden sävyttämät mini-sinfoniat lähenivät päivänselvää esikuvaansa, Queeniä. Olivan yleensä - parhaimmillaan - luopumisen teemoja käsittelevät lyriikatkin kävivät allekirjoittaneelle aina vain tärkeämmiksi, ollen toisinaan tuki ja turva aikuisuuteen ja mm. läheisistä luopumiseen opetellessa. Vuosikausiin ei ollut edes mahdollista, että Savatage tekisi minun silmissäni jotain väärin.

Kun puolijumalani Jon Oliva päätti aikanaan äänipulmiensa ja riippuvuusongelmiensa vuoksi lopettaa laulamisen, minulla kesti todella kauan hyväksyä uusi, Edge Of Thorns -levylle yhtyeeseen liittynyt vokalisti Zak Stevens. Vaikka Stevens onkin teknisesti paljon Olivaa parempi vokalisti, en pystynyt hyväksymään 'Tageen mitään "tavallista". Lopullisesti Stevensin upeus valkeni minulle vasta kahden albumin ja tämän kokoelman luksuspaketistakin löytyvän Live In Japan '94 -tallenteen myötä. Livenä Olivan kähinän ja Stevensin mahtavuuden ihmettä piti mennä lopulta ihmettelemään 1998 Wackeniin, mistä muodostuikin niin lähelle uskonnollinen elämys kuin mitä allekirjoittanut on koskaan kokenut. Yhä vielä tänä päivänäkin, osaltaan omista ansioistaan ja osaltaan allekirjoittaneen muistoista johtuen, jokainen näkemäni Jon Oliva -keikka tuntuu saavan silmieni takaa tulvaportit auki. Muutama heppu viime Tuskan lavan edestä tietää kyllä, mistä puhun. Muille ei ole väliksikään.

Seuraavien muutaman vuoden aikana onnistuin siellä täällä onneksi näkemään, niin musiikillisesti kuin toiminnallisestikin hiipuvan bändin, vielä muutamaan kertaan. Näinpä vuorostaan Stevensin korvanneen Damond Jiniyankin lauteilla pari kertaa. Harmi, että mies ei päässyt lopulta koskaan levyttämään 'Tagen kanssa. Vaikka toisaalta, mielestäni bändin musiikki alkoi luisua loivaan alamäkeen jo 1995 Dead Winter Deadilla, jonka aikana ja jälkeen (The Wake Of Magellan 1998 ja Poets and Madmen 2001) 'Tage-levyissä on ollut pikemminkin kysymys ähkyilevistä konseptialbumeista, joilla on enää paikoittaisia entisen nerouden pilkahduksia.

Mikseikö tämän avautumisen jälkeen arvosanaksi sitten tule kymppiä? Kysymys on kappalevalinnoista, joista toki jokaisella fanilla lienee oma sana sanottavanaan. Minun mielestäni New York City Don't Mean Nothing, I Am ja Hourglass eivät ole lähestulkoonkaan Savatagen parhaita biisejä. Suon toki itse kullekin heidän oman virheellisen mielipiteensä. En myöskään näe Olivan vuonna 2009 äänittämillä akustisilla bonusbiiseillä paljoakaan arvoa. Olennaisesta 'Tage-oppimäärästä sen sijaan puuttuvat ainakin Sirens, Tonight He Grins Again, Jesus Saves, Believe, Sleep, Damien ja Alone You Breathe. Akustisen tauhkan ja kolme edellä listaamaani kappaletta poistamalla ja ne omilla ehdotuksillani korvaamalla levyn arvosana olisi 42/10, koska 42 - kuten jokainen Douglas Adamsinsa lukenut tietää -  on Elämän Tarkoitus.

Kuulopuheiden mukaan kokoelman luksusversiolta löytyvä Live In Japan '94 -dvd ei anna laajemman version ostamiseen suurempaa motivaatiota, ellet yksinkertaisesti halua päivittää vanhaa vhs:ääsi dvd:ksi. Tallenne on suora porttaus ilman valikoita, eli mallia "oli painettu vhs:ltä 'play' ja dvd:ltä 'rec'"...