En varmaan ollut ainoa, joka koki Stam1nan edellisen levyn, Rajan, jotenkin laimeaksi. Kahden kertakaikkiaan loistavan levyn jälkeen kolmas kiekko tuntui hieman hajanaiselta, jotenkin ideaköyhältä ja liian suoraviivaiselta, jopa ylituotetulta – siis Stam1na-mittarilla. Liekö syynä ollut ahkeran keikkailun myötä vähemmälle jäänyt sävellysaika tai mikä tahansa, mutta pienoisen pettymyksen myötä odotukseni Viimeisen Atlantiksen kohdalla oli varovaista kuin kevätjäillä kävely.

Vielä mitä. Lyhytkin tauko näyttää tehneen yhtyeelle hyvää. Viimeinen Atlantis on täysiverinen konseptialbumi, jollaisia näkee nykyään aivan liian harvoin. Uusia tuulia ei niinkään puhalleta, mutta se mikä aiemmin toimi kuin tuhat jyrsijää, on jalostettu huippuunsa – toki Stam1nalta on totuttu odottamaan odottamatonta ja äkkiväärä ilmaisu onkin oikeastaan yhtyeen tavaramerkki. Viimeinen Atlantis puristaa yhteen uran alun koukeroisemman ilmaisun ja Rajan suoraviivaisuuden. Parasta on kuitenkin se, että käsillä on musiikillisesti Stam1nan kovin suoritus tähän mennessä.

Levyn konsepti on kaikessa ajankohtaisuudessaan hyvin pureva: kulutusjuhlaan tottunut ihmiskunta tekee hidasta itsemurhaa. Ekokatastrofi kolkuttaa oven takana ja saranat narisevat jo liitoksistaan. Jäälautan sulaessa alta murenee toivo samaa tahtia. Musiikki tukee armottomuudessaan sanomaa ja ilmaisu on aiempaa räväkämpää ja suoraviivaisempaa, mutta äärimmäisen moniulotteista. Ei kuitenkaan helpompaa, sanoisin jopa Stam1nan vaikeimmin sulatettavimmaksi levyksi. Viimeinen Atlantis ei ole leppoisaa taustamusiikkia, vaan vaatii kuuntelussa täyden huomion ja oikean mielialan. Kokonaisuus on suorastaan hengästyttävä.

Yhtyeellä tuntuu olevan erinomainen pelikorva kokonaisuudelle: jokainen instrumentti on paketissa hyvässä tasapainossa, nousten silti avainkohdissa esiin juuri oikea-aikaisesti. Kitarasooloja vilautetaan täsmällisesti ja koskettimet tuovat dramaattisuutta niille tarkoitetuissa paikoissa. Sanomattakin on selvää, että rytmiryhmä on varsin keskeisessä osassa haastavan paketin kasassa pitämisessä, ja tässä ei voisi paljon paremmin onnistua. Hyyrynen on selvästi kehittynyt laulajana ja tuntuu löytäneen selvästi oman tyylinsä. Konekivääri-nopeudella tykitetyt lyriikat ovat jälleen tasokkaita ja täynnä kiehtovan nokkelia kielikuvia, mutta samalla myös aiempaa suorasukaisempia ja vähemmän kryptisiä. Vakava asia esitetään niin, ettei mitään jää arvailun varaan ja tämä tuntuu täysin oikealta ratkaisulta.

Ja nyt kun Emil Lähteenmäki on yhtyeen virallinen jäsen, saavat kosketinmatot isomman palan kakusta. Päällisin puolin tätä ei aluksi edes huomaa, mutta parin keskittyneen kuuntelun jälkeen on selviö, että tämä luo Viimeiselle Atlantikselle aivan erityisen, melkein eeppisen ulottuvuuden, joka tukee kivenkovaa sanomaa erinomaisesti.

Jottei menisi pelkäksi kehuksi, on pakko todeta, ettei Stam1nan musiikissa ole enää samaa uutuudenviehätystä kuin parilla ensimmäisellä levyllä. En tiedä, johtuuko se vain tottumuksesta yhtyeen tyyliin vai onko kappaleissa aiempaa vähemmän tarttumapintaa – tai ehkäpä kokonaisuus on makuuni liian hiottu? Joka tapauksessa sitä kovinta kolahdusta ei tule, mikä saisi kuuntelemaan levyn yhä uudestaan ja uudestaan. Ryhmän ammattitaitoa ja levyn korkeaa tasoa en kiistä, mutta itse jään kaipaamaan vielä jotain pientä, lopullista niittiä, joka nostaisi levyn instant-klassikoksi.

Ennen kaikkea nostan kuitenkin hattua sille, että yhtye uskaltaa nostaa kissan pöydälle ja tarttuu äärimmäiseen ja pelottavaankin aiheeseen, josta puhuville on helppo lyödä foorumikeskustelussa viherpiipertäjän leima otsaan. On myös helvetin virkistävää kuulla metallilevyä, joka tarjoaa ihan oikeasti jotain sanomaa ainaisten turpaanveto-lyriikoiden sijaan. Toivottavasti yhtyeen suosion myötä viesti myös menee perille suurimmalle osalle kuulijakunnasta ja herättää ihmisiä ajattelemaan muutakin kuin omaa persettään.

Kokonaisuudessa on muuten pienoinen konseptiin liittyvä tyylivirhe: levy on paketoitu uusiopaperista valmistetun pahvikuoren sijaan muovikansiin kiitopaperille painetun kansilehtisen kera. Mutta onhan ne bändipaidat sitten jatkossa luomu-ekopuuvillaa, onhan?