Van Canto, tuo saksalaisen heavyn Club For Five tuo uudella Tribe Of Forceksi nimetyllä albumillaan korviimme lisää sitä samaa, johon yleisö on saanut tottua jo kahden albumin ja yhtä monen Wackenin ajan, eli moniäänistä kuorolaulua jossa osa kuorolaisista laulaa solistiosuuksia, loppujen kompatessa mallintamalla äänijänteillään hevikitaroiden riffejä ja bassoa. Kööri pohjustetaan tuplabassareita polkevalla metallirumpalilla. Resepti on siis tavallaan sama kuin Apocalypticalla tai vaikkapa viimeksi Suomen Talentissa nähdyllä tamperelaisella lyömäsoitinorkesteri Takomo Percussionilla. Van Cantolla vain instrumentteina toimivat viiden vokaalitaiteilijan äänijänteet, ei isot viulut eivätkä kaikenkarvaiset kolistimet.

Lähes pelkästään stemmalauluun pohjautumisensa vuoksi Van Canton "metalli" kallistuu saksalaisen melodisen voimaheavyn, Blind Guardianien ja sen semmoisten suunnalle, vaikka levyllä versioidaankin Metallicaa ja Grave Diggeriä. Huonommallakin mielikuvituksella pystyy arvaamaan, että pari hyypiötä laulamassa yhteen ääneen "rakkatakka"-äänteitä ei varsinaisesti ihan tarpeeksi kuulosta thrash-riffeiltä. Niin kauan kuin kappaleiden kantavat melodiat ovat tarpeeksi kiinnostavia, tiettyyn pisteeseen saakka saksalaisten resepti jopa toimiikin - edellyttäen, että esimerkiksi itselleni aivan ylivoimaiseksi esteeksi muodostuneet, kazoon törinältä kuulostavat "kitarasoolot" eivät aiheuta kuuntelijalle naurun- tai raivonsekaista hepulia.

Mutta Van Canton "a cappella hero metalin" pääasiallinen vika on vakio. Sama voimattomuuden vaivahan se Tribe Of Forcea vaivaa kuin köörin aikaisempiakin albumeja. Konsepti kaatuu pärställeen sillä kohtaa, kun kappaleiden kertosäkeet pitäisi saada nostatettua lentoon. Kun kaikki mitä korviin tulee, on kuorolaulua eikä bändin konsepti edes salli muunlaista ilmaisua, kysymykseksi jää miten saataisiin kertsit niiksi biisien voimallisiksi huippukohdiksi joita niiden kuuluisi olla, tuplaamatta ja triplaamatta ääniä? Livenä kun bändissä on edelleen viisi laulajaa, ei 50. Niinpä värssyjen ja kertsien kontrasti jää liian pieneksi ja kappaleiden dramaattisuus kärsii. Lopputulos on siis instrumentein toteutettuun hevaamiseen verrattuna tasapaksu. Tarkkaavainen lukija varmaankin jo laittoi merkille, että annoin taas Van Cantolle pisteen enemmän kuin viime levyn aikaan. Se johtuu joko siitä, että vanhalta arvostelijalta alkaa mennä kuulo ja arvostelukyky tai sitten siitä, että Tribe Of Forcen biisit ovat edeltäjiensä vastaavia parempia ja sakemanni raiskaa tällä kertaa taas vähemmän heviklassikkoja, joista joka kuulijalla on jo omat luutuneet käsityksensä jotka eivät uusioversioilla ainakaan coveroijalle suotuisemmiksi muutu.

Vaihtelua kahteen edelliseen albumiinsa nähden germaanikööri saa uudelle albumille kutsumistaan vierailijoista. Tribe Of Forcelle lahjojaan lainaavat mm. Ragen Viktor Smolski, Grave Diggerin nuottikuuro vanha varis Chris Boltendahl tietenkin omassa biisissään (Rebellion) ja Sonata Arctican Toni Kakko. Viimeksimainitun varsin vakavan stemmalauluihin kohdistuvan pakkomielteen tuntien, kemiläistä ei tainnut olla edes vaikeaa suostutella mukaan.