Voikohan levyllä olla hienompaa nimeä kuin Sota Nälkä Rutto Kuolema? Epäilen. Ja kun kannessakin nuo iloiset veijarit laukkaavat, niin mikäpä on alkaa kuunnella Lyijykomppanian uutta, puun takaa ilmestynyttä pitkäsoittoa. Mitähän sieltä tulee? Tulisikohan Lyijykomppanian kuuloista tavaraa?

Ja kyllä tulee.

Kantalan kivenpyörittäjä on aina pitänyt kiinni periaatteesta ”koskaan et muuttua saa.” Tai muutos on tehty niin hienovaraisesti, että sen ymmärtää vain normaaliksi evoluutioksi, tosin hidastetummassa tahdissa. Uskon, että tulevaisuuden kulttuuriantropologit anturit hanureissaan tulevat ihmettelemään tätä kehitystä. Tällä kertaa suurimmat erot (anturit väpättävät tässä vaiheessa tutkijoiden ruumiinonteloissa kovasti) löytyvät sanoituksista. Rumpalisanoittaja Moilanen, bändin ainoa alkuperäisjäsen, on ruuvannut lyriikat entistäkin ahdistavimmiksi. Nyt ei ole enää kyseessä yksilö, vaan koko ympärillämme vellova kulttuuri. Sanoituksissa on vinha perä, ja jokaisen ajattelevan ihmisen pitäisi tuntea sielussaan piston näitä tarinoita kuullessa. Luulen että jokainen tuntee, perspektiivistä tai toisesta.

Sanoittajana Moilanen on loistava. Tarinat ovat niin selkeitä ja kansantajuisia, että jopa tällainen tavallinenkin ääliö enimmäkseen ymmärtää missä mennään, rautalangasta väännetään rusettia, että mihin suuntaan ja että mitäs nyt - jotain tarttis tehrä. Sellaista krapulan riivaaman, äärivittuuntuneen Veikko Huovisen kosketusta täällä on.

Vaan entäpä se musiikki? Jotain kummallista on Kantalan pohjavesissä, tai muissa juomissa joita siellä nautitaan. Niin tasalaatuista tämän komppanian tuotanto on ollut vuoden -93 ensimmäisestä albumista lähtien. Vahvasti uskon, että pääjehu Moilasen sävellystaidontuntien opetusmetodeihin kuuluvat olennaisesti pelottelu ja uhkailu.
Soittajat ja säveltäjät vaihtuvat, mutta musiikki kuulostaa aina siltä miltä pitääkin. Valittavat, choruksella höystetyt (vai onko chorus, mistä näitä soittotaidoton tekniikkaan perehtymätön tietää?) melodiat johdattavat Synkän Jynkytyksen (tm) kautta kappaleisiin, ja kuten jo todettu on, sanoitukset vastaavat melodioiden huutoon (sic).

Tottahan tiesitte, että Lyijykomppania on erittäin vahvasti osasyyllinen sellaisten bändien, kuin Trio Niskalaukaus ja Viikate syntyyn? LK:aan verrattuna em. bändit ovat kuin ne ugriheimot, jotka vanhan vitsin mukaan Volgan mutkassa tarkkailivat tienviittoja, joissa luki: tuohon suuntaan länsimaiseen kehittyneeseen sivistysvaltioon, tuohon suuntaan kommunismin ikeen alle. Lukutaitoiset lähtivät tänne meidän seuduille, toiset päätyivät Unkariin. Onko suomalainen keittiö parempi kuin unkarilainen? No ei todellakaan. Samat suonentukokset ja sydämentykytykset ne siellä lopussa odottavat. Sama meininki, eri leveli.

Edellinen julkaisu, Mennyt maailma -­ep, aiheutti hieman epäröintiä laulujen osalta, mutta nyt virheet ja haparointi on korjattu - todennäköisesti edellä mainittujen pelottelun ja uhkailun avulla. Virtasen laulu kuulostaa paikoin hämmentävän paljon muinaisessa komppaniassa tulkinneelta Rautiaiselta. Laulujen sovitukset ovat toimivan julistavia.

Noin yleisesti ottaen sanoisin, että tätä levyä ei kannata kuunnella jos on a) ProTools-­runkkari tai b) progehemmo. Ai miksi? No koska tämä levy on ihan helvetin hieno, aidon käsityön ja tunteen tuotos, joka runtelee ne millintarkan soiton kultaisen vasikan palvojat, jotka ovat unohtaneet sävellyksen jalon taidon. Tämä albumi lunastaa paikkansa sieltä muiden Lyijykomppania-julkaisuiden vierestä, sieltä hyllyssä Aatun Taisteluiden ja Marxin Pääoman välistä... Tämä on itsetutkiskelun soundtrack!