Millekään yhtyeelle tuskin on haitaksi, jos se saa tuottajakseen David Praterin. Tuottihan hän sentään Dream Theaterin Images And Wordsin, levyn, joka hyvin pitkälti määritteli yhden metallimusiikin alagenreistä.

Praterin valvovan silmän alla chileläinen Six Magics ei sentään ole tehnyt uutta Images And Wordsia. Sen sijaan Six Magicsilla on neljännellä julkaisullaan tarjottavanaan hyvin tehtyä powermetallia, jota on maustettu lievästi sinfonisilla sävyillä.

Nimekkään tuottajan ohella esiinmarssinsa levyllä suorittaa myös Six Magicsin uusi laulajatar Elyzabeth Vásquez, jonka miellyttävää, mutta hieman sukupuoletonta ääntä voisi luonnehtia Geddy Leen (Rush) ja Kimberly Gossin (Sinergy) risteytykseksi. Hyvästä, perusvahvasta äänestään huolimatta Vásquezin ääniala jää kapeaksi, minkä johdosta hän alkaa kuulostaa hieman monotoniselta levyn edetessä.

Toisaalta yhtyeellä on tarjottavanaan vastapainoksi hyviä kappaleita, jotka riittävät hyvän tuotannon lisäksi antamaan kokonaisilmeeseen erilaisia vivahteita. Six Magicsin vahvuuksiksi voidaan perusvarman soitto-otteen ohella laskea kohtuullisen tarttuvien kertosäkeiden väsääminen sekä progemetallille kalskahtavien elementtien ripottaminen kappaleisiin ilman, että niistä muodostuisi liian mahtipontisia. Suurimmaksi osaksi Behind The Sorrow pitää sisällään puhdasoppista powermetallia, joka ei loppujen lopuksi ole kovinkaan kaukana Sinergyn tekosista.

Suoraan asiaan yhtye käy avauskappaleessa Run, joka on mukaansa tempaisevan tuhti powermetalpläjäys kuorrutettuna tyylikkäästi levittyvillä laulukerroksilla. Samoilla linjoilla mennään myös Animalissa ja All My Dreamsissa, joiden orkestraalisissa instrumentaaliosioissa kuultavat nightwishmäiset sävyt.

Niinikään tyylikäs on myös levyn tarttuvakertosäkeinen nimikappale, joka myös voittaa itselleen kiekon ilmeikkäimmän kappaleen tittelin. Tavanomaista powermetallia uskaliaammille linjoille Six Magics heittäytyy kappaleissa Lies And Rules ja Hands of Time, joiden tarttuvien kertosäkeiden ansiosta kappaleet jäävät kummittelemaan pitkäksi aikaa mieleen.

Tyylikkään tunnelmallisia slovareitakaan yhtye ei ole sivuuttanut, sillä niitä levylle on päätynyt peräti kahden kappaleen verran. Olivatpa ne kuinka tunnelmallisia esityksiä tahansa, on niistä siirappimainen imelyys kaukana ja jokaista esitystä leimaa oma tunnelmansa. Hitaammista kappaleista They kohoaa riipivän painostavassa tunnelmassaan yhdeksi Behind The Sorrowin kohokohdista. Retrohenkisillä mellotron-sampleilla sävytetty It´s Not The Way suorastaan huutaa solistikseen Lana Lanea, sillä sen verran samassa hengessä kappale on tehty kalifornialaisen progekuningattaren tuotantoon nähden.

Slovarien vastapainoksi levyltä löytyy myös brutaalimpaa riffittelyä ja kimurantteja rytmityksiä yhdisteleviä kappaleita, jotka eivät poikkea liiaksi levyn muusta materiaalista. Kappaleista ensimmäinen, No Time To Grieve sisältää useita koukkuja, tarkasteltiinpa sitä sitten riffiensä, säkeistöjensä tai instrumentaaliteemojen puolesta. Levyn loppupuolelle sijoitettuna kappale tekee selvää jälkeä, toimien tervetulleena yllätysmomenttina hetkenä, jolloin Vásquezin ääni alkaa jo puuduttaa. Toinen brutaalimman riffin ja kimurantin rytmin omaavista kappaleista on sijoitettu levyn päätöskappaleeksi. I Rememberissä onkin päällisin puolin tummanpuhuva tuomiopäivän meininki, joka väistyy samalla hetkellä kun yltiöpäisen toivorikas ja sanalla sanoen tarttuva kertosäe lävähtää kehiin.

Six Magicsin persoonallisuudesta voidaan edelleen olla montaa mieltä, mutta Behind The Sorrowilla yhtye on lyönyt kehiin kokonaisvaltaisen paketin, jonka vahvuudet löytyvät itse musiikista ja hiotusta tuotannosta.