Vaikka ranskalaisen Charly Sahonan ensimmäinen sooloalbumi kestää vain 39 minuuttia, on siinä maltillisesta kestosta huolimatta kaikki shred-kitaristin puoliraskaan soololätyn ainekset: rentoja, ajoittain jopa laiskoja, melodiseksi hard rockiksi laskettavia biisejä, joissa yllättävän harvat mutta sitäkin erottuvammat kitarasoolot taitavat kuitenkin olla se juttu, jonka vuoksi koko levy on alkujaan sävelletty.

Biisejä voisi kuvata Dream Theaterin letkeimpien kappaleiden ja vaikkapa Muse-tyylisen modernin rockin risteytyksiksi. Mitenkään erityisen kunnianhimoisia eivät biisit sävellyksellisesti ole. Siinä missä biisit instrumenttien osalta ovat toki vaivattomasti rullaavia ja paikoin jopa muistettavia, kääntyy yleinen letkeys välillä myös tylsyydeksi. Laulu- ja jossain määrin myös kitaramelodioissa piilevät joka tapauksessa levyn selkeimmät vahvuudet. Laulussa käytetään tosin turhan paljon jonkinlaista säröefektiä, joka tekee hallaa laulusoundille; varsinkin kun levy ei tarvitsisi mitenkään "särmikkäämpää" laulua.

Sahonan kitaroinnissa on paljon John Petruccia - niin hyvässä kuin pahassa. Kannattaa kuunnella esimerkiksi River of Liesin loppupuolelta löytyvä soolo, joka alkaa aivan kuin Dream Theater -levyjen parhaat, melodisemmat soolot mutta joka loppua kohden muuttuu sellaiseksi onanoinniksi, että käsiteltäväksi instrumentiksi ei välttämättä ensimmäisenä arvaisi kitaraa. Sahona hoitaa levyllä kitaroiden ja koskettimien lisäksi itse myös laulut ja miehellä onkin itse asiassa ihan miellyttävä, jopa popahtava ääni.

Albumin sävellyksellisistä puutteista huolimatta on huomionarvoista, että Charly Sahona sentään vaivautuu osoittamaan olevansa jotain muutakin kuin ne pelkästä sorminäppäryydestään kuuluisat äpärät, jotka kutsuvat itseään taiteilijoiksi. Tämä tekee itse levystä kenties tylsemmän ainakin soitinakrobatian ystäville, mutta sen ansiosta Sahonaa on helpompi kunnioittaa suhteellisen kokonaisvaltaisena muusikkona.