Uransa dark metalilla aloittanut vaasalaislähtöinen Throes of Dawn oli Thy Serpentin jälkeen ensimmäisiä "äärimmäisempiä" bändejä, joihin tutustuin itse ostamieni levyjen kautta. Sekä vuoden 1999 Dreams of the Black Earth että julkaisuajankohdaltaan vain vuotta nuorempi Binding of the Spirit edustivat koskettimilla marinoitua ja luontoromantiikalla höystettyä, melankolisesti polveilevaa mutta tarpeen mukaan myös ärhäkkää metallia, joka tuolloin oli itselleni koko lailla kovinta mahdollista musiikkia.

Sitten bändi jotenkin vain katosi kartaltani - eikä ainoastaan sen parin kuukauden ajaksi Binding of the Spirit -levyn jälkeen, kun bändi oikeasti oli "hajonnut". Edes vuonna 2004 ilmestynyt Quicksilver Clouds ei sitä kartalleni palauttanut. Kun huhut kertoivat, eivät ainoastaan bändin musiikin pehmentymisestä, vaan suoranaisesta oikean suunnan hukkaamisesta, olin melko varma, etten ikinä tulisi omasta halustani kuuntelemaan uutta musiikkia tältä bändiltä. Ensimmäinen The Great Fleet Of Echoesilta irrotettu näytekappale riitti kuitenkin komeasti palauttamaan uskon bändin kykyihin.

The Great Fleet Of Echoes - kuten perusteettomasti ignoroimani Quicksilver Clouds - on kieltämättä reilusti pehmeämpi ja ilmavampi kuin bändin kolme ensimmäistä albumia. Se on lähempänä Tiamatia, Anathemaa ja jopa Pink Floydia kuin Thy Serpentia tai vanhaa Katatoniaa. Ja jo nyt runsaan kuuntelun perusteella se on myös helvetin kova levy! Entropy on pitkine ja viipylevine syntikkaintroineen sekä David Gilmouria muistuttavine kitarasooloineen silkkaa Floydia. Maistiaisbiisinäkin ollut ja ennakkoon levyn heikoimmaksi kappaleeksi ennustamani Velvet Chokehold ottaa sekin levyn muita biisejä hivenen ärhäkämpänä biisinä paikkansa levyn intensiteetin nostattajana. Se on edelleen ehkä lätyn ainoa "ei niin kova" biisi, mutta varsin seesteisessä levykokonaisuudessa sen paikka on perusteltu.

Levyn rauhallisimmat raidat Soft Whispers Of The Chemical Sun, Lethe ja Blue Dead Skies ovat äärimmäisen kauniita, säröttömiä mutta silti syvälle lihakseen asti pistävän tunteikkaita sävellyksiä. Ne ovat myös soundeiltaan kokeilevia ja mielenkiintoisia paloja. Lähemmäs kahdeksaa minuuttia kipuavat moniosaiset Slow Motion ja The Great Fleet Of Echoes edustavat puolestaan albumin progressiivisempaa laitaa ja esittelevät kuuntelijalle levyn ikään kuin pienoiskoossa. Loput raidat - etunenässä ehkä Ignition Of The Grey Sky - ovat ehkä huomaamattomankin monipuolisia ja -tasoisia ja myös omaperäisiä kappaleita; samanaikaisesti ilmavia mutta kuitenkin painavia ja jopa painostavia. The Great Fleet Of Echoes onkin yksi niistä levyistä, joiden voi sanoa toimivan kokonaisuutena ilman, että kommentilla viitataan yksittäisten hittibiisien puutteeseen. Runsaat ja kekseliäät sovitukset sekä tarttuvan tunteikkaat melodiat takaavat jokaisessa biisissä sen, että löydettävää riittää vielä loppuvuodesta, kun tämä levy lyödään omalle top10-listalle.