Betrayal at Bespin on epätyypillinen suomalaisdebytantti. Diary of a Dead Man Walking saapuu arvostelupöydälleni 15 x 15 cm -kokoisessa digipak-kotelossa, joka upeine kuvineen ja taittoineen on yksi hienoimmista pakkauksista vähään aikaan. Samalla nousevat odotukset myös itse levyn musiikkia kohtaan. Tässäkään suhteessa ei satakuntalaisyhtye ylitä aitaa sen matalimmasta kohdasta. Albumin "How the West was Lostiksi" nimetty avauspuolikas on hieman Ghost Brigade -tyylistä postmetallia, jossa on ärhentelyä ja tunnelmointia sopivassa suhteessa, mutta jossa ei unohduta liiaksi sisäänpäinkääntyneeseen ja loputtoman tuntuiseen kasvatteluun. Biisit ovat erittäin laadukkaita, mutta mieleenpainuviksi ne eivät valitettavasti osoittaudu.

Itselleni vielä antoisampaa materiaalia onkin levyn "Memories"-jälkipuolisko. Esimerkiksi A Single Blade of Grassissa on vivahteita niin Magenta Skycoden tummasta kiireettömyydestä, Monon viulumelodioin purkautuvasta kaihosta kuin jostain vaikeammin määriteltävästäkin. Kappaleessa kuullaan mm. viulua, sähköpianoa, urkuja ja mielestäni myös huuliharppua, jotka yhdessä tavanomaisempien bändisoittimien kanssa on sovitettu ilmavaksi mutta voimakkaaksi kombinaatioksi. Levyn aggressiivisemman ja suorastaan pessimistisen avauspuoliskon vastapainoksi jälkipuolisko onkin pääosin kevyemmin hengittävää mutta silti voimakasta musisointia. Goodbye to All That voisi olla melkeinpä Nick Caven ja Warren Ellisin viimeaikaisia leffasävelmiä, jos kappaleen loppupuolella kuultava komea saksofonisoolo viekin biisiä osittain myös yökerhomaisemman fiilistelyn suuntaan.

Siinä missä levyn avauspuoliskon rankempi materiaali on tasokasta mutta paikoin hivenen tavanomaista, voi albumin jälkipuoliskoa jo sanoa varsin omaperäiseksi. Itse asiassa tällaista elokuvallista ja monipuolisesti mm. runsain akustisin instrumentein sovitettua musiikkia ei ainakaan Suomen rajojen sisäpuolella juuri kävele vastaan - ehkä helsinkiläistä Nuria-yhtyettä ja Magyar Possen Kings of Time -albumia lukuun ottamatta. Ennen kaikkea bändin sovitustaito ja musiikillinen kokonaisnäkemys ovat kadehdittavaa tasoa. En pistäisi pahakseni vaikka yhtye päättäisi tehdä levyllisen pelkästään rauhallisempaakin materiaalia, joskin elokuvallisen ja postmetallisen soitannan yhdistely toimii mallikkaasti niin A Single Blade of Grassissa kuin päätösraita Angel's Sharessakin. Sydämelliset suosittelut!