Yhtyeen, joka manifestissaan julistaa olemassaolonsa tarkoitukseksi hyvän laatumusiikin tekemisen, voisi helposti olettaa tekevän läpipääsemättömän korkealentoista musiikkia. Varsinkin kun yhtyeen ydinryhmästä löytyy mm. Höyry-Koneen ja Tekniikan Ihmeiden vanhoja jäseniä sekä Sibelius Akatemian kasvatteja.

Formaattiradion tasapäistämälle kuulijakunnalle Contemporary Dead Finnish Music Ensemblen musiikki epäilemättä tuottaa harmaita hiuksia, mutta progressiivisen rockin ystäville Land of Hope tarjoaa sitäkin riemastuttavampaa ihastelemisen aihetta. Ryhmän motiivit saattavat olla korkealentoiset, mutta läpipääsemätöntä sen musiikki ei suinkaan ole.

Debyyttilevyynsä Ideal Standards Vol. 1 (2004) verrattuna CDFmE:n toinen pitkäsoitto kuulostaa entistä yhtenäisemmältä kokonaisuudelta. Osaltaan yhtenäisempään kokonaisilmeeseen on vaikuttanut olennaisesti se, että Land of Hopella CDFmE:stä on tullut kitaristi Antti Pesosen luotsaaman projektiryhmän sijaan oikea yhtye. Entistä selkeämmäksi CDFmE:n ulosanti on hioutunut, kun sävellysvastuu on keksitetty ainoastaan Antti Pesosen harteille ja laulajantehtävät on siirretty Katja Sirkiän hoidettaviksi.

Musiikillisessa mielessä Land of Hopen tunnelmat vaihtelevat raukeasta vinksahtaneisuudesta (Returning) vanhaa King Crimsonia henkiviin pienimuotoisiin myrskyihin (Stranger In My Hometown), siirtyen hillityn kauniista taidetunnelmoinneista (All I Need) kotimaisten korpisinfonioiden sävelkieltä kunnioittavaan ilmaisuun asti (Thin King Music Part I). Erilaisista tunnelmista huolimatta kokonaisuutta leimaa selkeä johdonmukaisuuden tuntu. Vaikka Pesosen sävellykset ovat paikoin hyvinkin haastavia, ei yhtye ole niiden toteutuksessa sortunut siihen progressiivisen rockin helmasyntiin, että jok’ikinen aukko olisi ahdettu täyteen tavaraa. Toteutuksessa musiikin on annettu hengittää, mikä tekee Land of Hopesta raikkaan ja luontevalta vaikuttavan kuuntelukokemuksen. Toisenlaisissa käsissä Psycho Rollercoaster ja Kharon (On The Ferry) kuulostaisivat takuulla huomattavasti painostavammilta teoksilta.

Kuulostaapa levyn jokainen sävel miten loppuun asti harkitulta tahansa, on kunkin jäsenen tunnelatauksille jätetty runsaasti tilaa. Ja siitäkin huolimatta, että kunkin muusikon panos on kokonaisuuden kannalta tärkeä, on kuitenkin kehaistava vielä erikseen Katja Sirkiää, jonka kaunis ääni taipuu vaikuttavasti kauniin kuulaista henkäyksistä (The Orange Tip) hallitun voimakkaisiin näyttöihin (Stranger In My Hometown). Tosiasia on kuitenkin se, että olivatpa musiikintekijät miten suuria virtuooseja tai tyyliniekkoja tahansa, suurin osa musiikinkuulijoista kiinnittää musiikissa huomionsa solistiin. Sirkiän kaltaisten upeaäänisten solistien ansiosta “kuolleeksi luullulla musiikkimuodolla” on entistä suuremmat mahdollisuudet tavoittaa yleisöä muualtakin kuin progressiivista rockia harrastavasta kuulijakunnasta.