Kahden vuoden takaisella debyytillään ruotsalainen In Mourning todisti, että vaikka vaikutteet olisivat kuinka ilmeisiä, on olennaisinta aina toimiva biisimateriaali. Shrouded Divine tuntui siltä, että bändi ei edes välitä siitä, että kriitikot pääsevät kuittailemaan levyn selvistä Opeth- ja Katatonia-fiiliksistä, sillä he itse tietävät että levyn biisit kestävät tarkempaakin tarkastelua. Lätyn saama hyvä palaute takaa sen, että kakkoslevylle tultaessa tietynlaiset paineet ovat varmasti bändin niskassa. En takaa, että vielä tämä arvostelu saa monoliittia vierähtämään bändin sydämeltä.

Monolith on kieltämättä kypsempi, tempoltaan hivenen rivakampi ja biisimateriaaliltaan samanaikaisesti monipuolisempi ja tasaisempi kuin edeltäjänsä. Se on mielestäni myös entistä teknisempi ja monimutkaisempi albumi. Kaikki nämä adjektiivit eivät kuitenkaan omissa kirjoissani tee siitä debyyttiä parempaa levyä. Ei toki voida olettaa, että tältäkin levyltä löytyisi edelliskiekon The Black Lodgen kaltainen hittibiisi, mutta toisaalta avausraita For You To Know'n kertosäe pääsee tässä suhteessa varsin lähelle. Sitä en tosin tiedä, miksi biisi on pitänyt lopettaa duurisointuun.

Huolestuttavampaa on, että In Mourningin kypsyminen, teknistyminen ja monipuolistuminen on helppo nähdä samanlaisena muutoksena kuin Opethin kehitys vaikkapa Still Lifelta Blackwater Parkin yli Deliverancelle. Valitettavasti In Mourningin tapauksessa uusi ilmiasu ei nimittäin vaikuta täysin kivuttomasti ja luonnonmukaisesti luodulta. Monolithilla on esimerkiksi lukuisia teknisyydessäänkin toimivia riffejä, mutta vaikkapa Pale Eye Revelationin tietyt riffit (kohdasta 2:18 eteenpäin) tuntuvat väkinäisiltä ja tylsiltä. Toimivasti junnaavaa loppuriffiä lukuun ottamatta biisi kokonaisuudessaan onkin levyn heikointa antia.

Siinä missä debyytillä kuullut brittiläiset melodoom-vaikutteet kuulostivat hengettömiltä, osoittaa Monolithin päätösraita The Final Solution sen, että hitaammissa tempoissa In Mourning saattaa hyvinkin olla paitsi maltillisimmillaan, myös parhaimmillaan. Biisissä kuultavat nopeammat osat muistuttavat puolestaan sopivasti bändin aggressiivisemmasta puolesta. Monissa muissa kappaleissa In Mourning pitää omaan makuuni hieman liikaa kiirettä, ja kieltämättä levyn sovituksiin ja etenkin kappaleiden vaivattomaan etenemiseen olisikin saanut kiinnittää vielä enemmän huomiota. Ennen kaikkea peräänkuulutan Monolithille simppeliyttä ja yksinkertaisuuteen luottamista. Esimerkiksi The Final Solutionin loppupuolelle kasvatetaan yksi komeimmista kitaramelodioista sitten Ghost Brigaden viimevuotisen Secrets of the Earth -kappaleen kertosäkeen. Tämä melodia olisi ollut yksi parhaista pitkään aikaan kuulemistani levyn päätösteemoista, joten miksi helvetissä biisiin on pitänyt vielä sen jälkeen tunkea järkyttävän antiklimaattinen nytkyrytmiriffi ja tavanomainen melodoom-osa?